Kategoria: Ihmissuhteet

Oman äänen löytäminen vaatii antautumista

Omannäköinen elämä. Minä luulin pitkään, vuosia, että elän tai vähintäänkin kuljen kohti omannäköistä elämää. Voi sitä unelmien määrää ja tunteja kiiltokuvien kiillottamiseksi. Olen kirjoittanut elämäni aikana varmasti satoja listoja siitä, miten laihdutan, saan tehtyä tekemättömiä hommia, miten siivoan, miten parisuhde pelastuu, miten muutun paremmaksi ihmiseksi ja viime vuosina, miten saan bisnekset kukoistamaan. Aina jotain paremmin. Silti sydäntä on kalvanut tyhjä tunne. Pelko, että entä jos en onnistu tai ehkä vielä syvemmällä pelko, että entä jos se onni ei tulekaan saavutettuani tavoitteet.

Olen todennut, että iso osa noista tavoitteista on tullut asetettua, koska olen ajatellut, että ne saavutettuani olen jollain tapaa hyväksytympi. En ole tuota ajatusta tiedostanut kovinkaan usein, mutta näen nyt selvemmin, että suuri osa suorittamisestani on ollut hyväksynnän hakemista. Huomaathan miten hyvä, taitava, kaunis ja tärkeä olen? Hyväksythän minut, rakastathan minua? Miten tyhjäksi on olo jäänyt, kun onni ei ole tullutkaan loistavilla kouluarvosanoilla, töissä itseään uuvuttamalla tai parisuhteessa riippumalla.

Muiden loputon auttaminen ei tehnytkään minusta korvaamatonta tai sen autuaampaa. Miten tyhjä olo onkaan kaikkien suoritettujen vuosien jälkeen: Tässä olen tällaisena, vaikka miten olen pyristellyt ja pyrkinyt muuhun. Jos peilaan menneisyyden haaveisiini, näyttää elämäni tällä hetkellä lähes täydellisesti epäonnistuneelta, mutta jostain syystä tämä tyhjyys ei tunnukaan siltä.

Suorittaminen on tarkoittanut aina jotain lisää. Vaikka elämä on heittänyt välillä ihan sananmukaisesti turvalleen, niin olen pompannut nopeasti ylös, ettei kukaan vain huomaisi, että nyt sattui ja pahasti. Ne muutamat kerrat, kun olen joutunut nöyrtymään voimieni uupuessa ovat olleet opettavaisia, mutta eivät riittäviä muuttamaan pinttyneitä toimintatapoja. Koskaan ei ole todella ollut aikaa parantaa haavojaan, toipua ja aidosti ymmärtää, minkä kaiken täytyy muuttua, että pysyn ehjänä ja voin kokea eläväni kuten sydämessäni koen oikeaksi.

Viime syksynä vaelsin väsyneenä ja kiukkuisena tunturissa. Yritin päivästä toiseen pysyä toisen vauhdissa ja samalla polulla ja täysin kykenemättömänä näkemään maisemia, vaihtoehtoisia reittejä tai sitä, että voin itse määritellä tahtini. Suoritin, yritin olla hyvä ja hyväksyttävä. Eräänä iltana istuessani nuotiolla romahdin. Ylitseni vyöryi vuosien aikana kertynyttä tuskaa, mielessä velloi elämän varrelta tapahtumia ja tuntui, että jokin muuri murtui. En enää yksinkertaisesta jaksanut pitää yllä kulissia, että jaksan ihan mitä vain. Nuo ärsyttävät askeleet tunturissa auttoivat minua murenemaan, myöntämään sen, että nyt olen vihdoinkin tullut sen eteen, etten pysty enempään.

Tuosta muutaman viikon päästä lopetin yritystoimintani ja pitkin syksyä vähensin muitakin velvotteita. Opiskelujen suhteen olen tehnyt vain sen, mikä on ollut täysin välttämätöntä. Olen viettänyt todella paljon aikaa itsekseni, välillä ilman somea ja puhelinta. Itselleni on ollut täysin uutta viettää päiväkausia itsekseni näkemättä ketään ja se on tuntunut todella hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en yritä suorittaa enempää, vaikka välillä tuleekin olo, etten ole tarpeeksi juuri näin.

Olen alkanut löytää voimaani ja ääntäni. Olen pystynyt asettamaan rajoja tilanteissa, joissa olisin ennen taipunut muiden tahtoon tai hiljaisesti myöntynyt huonoon kohteluun. Sen vaellusreissun jälkeen olen käynyt valtavasti läpi menneitä tilanteita, joissa en ole osannut pitää rajojani, joissa olen pahoittanut mieleni ja vahingoittanut itseäni. Olen purkanut padonneita tunteitani ja tutustunut siihen valtavaan kuormaan, joka alkoi siellä nuotiolla purkautumaan. Sitä lastia tuntuu riittävän, mutta nyt tiedän osaavani ja uskaltavani päästää siitä irti, pala palalta.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten oikein täysin tiedä kuka olen, missä rajani menevät tai millainen ääneni on. Tiedän, että todellisuudessa rajani ovat varmasti nyt selkeämmät kuin koskaan aiemmin. Tunnen myös, että aito ääneni on muodostumassa. Ehkä tällainen olo on pojalla, jolla on äänenmurros. Ei oikein uskalla vielä sanoa mitään, kun ei tiedä, millainen kiljahdus suusta pääsee. Olen aloittanut kirjoittamaan monta kertaa tarinaani, mutta todennut, että saisin varmaan niin monta syytettä kunnianloukkauksesta, ettei teksti ole ehkä ihan julkaisukelpoista. Toisaalta, en halua myöskään kirjoittaa jotain, missä ei kuulu se, että tiedän, mistä kirjoitan. Odotan, että ääneni vahvistuu ja uskallan antaa sen kuulua.


Nyt ymmärrän, että sitä hyväksyntää, mitä olen hakenut ulkopuoleltani, olen kaivannut itseltäni. Kysymykset rakastatko, hyväksytkö ja huomaatko ovatkin olleet koko ajan kohdistettuna itselleni, mutta olen epätoivoisesti etsinyt vastausta muualta. Rakastanko itseäni, hyväksynkö ja huomaanko itseni sellaisena kuin olen?

Kaikenlainen ripustautumiseni menestymiseen, parisuhteisiin ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu tyhjältä juuri siitä syystä, että ymmärrän olleeni eksyksissä. Sen sijaan, että nyt etsisin koko ajan lisää, mietin, että miten voisin tehdä asiat yksinkertaisesti kasaamatta itselleni lisää kuormaa. Sen sijaan, että katsoisin koko ajan ulkopuolelleni, pyrin kääntämään katseeni useammin itseeni ja kuuntelemaan, mitä sydämeni haluaa minun huomaavan.

Miksi sinä et jaksanut elää?

Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tyhjyyttä ja surua, mitä sisälläni kannan. Olen menettänyt kaksi tärkeää ihmistä itsemurhan vuoksi. Heidän tekonsa ovat jättäneet elämääni aukon, jota ei voi mitenkään paikata. Heidän päätöksensä on musertanut surun alle kymmeniä ellei jopa satoja ihmisiä. Heidän päätöksensä päättää elämänsä on varmasti vaikuttanut laajemmalle kuin he ikinä osasivat kuvitella. He ovat olleet ihmisille tärkeämpiä ja rakkaampia, kuin he ikinä ymmärsivät. He olivat myös tärkeämpiä ja rakkaampia kuin mitä ikinä osasin heille osoittaa.

cropped-a-drop-on-a-feather_00442482.jpg

Läheisen itsemurha herättää valtavasti kysymyksiä. Olen valvonut useina öinä miettien, miten paha olo on täytynyt olla, että on päätynyt näin lopulliseen ratkaisuun. Olen pohtinut, että olisinko voinut tehdä jotain toisin, että tapahtunut olisi voitu estää. Olen muistellut yhteisiä aikoja, rakkaita muistoja ja miettinyt, missä kohtaa asiat lähtivät kääntymään liian raskaiden vaikeuksien puolelle. Ymmärrän, ettei näissä tapauksissa ollut mitään yhtä yksittäistä syytä, vaan elämän tasapaino oli järkkynyt eri vaiheissa eri syistä. En tule todennäköisesti koskaan saamaan lopullista vastausta siihen, miksi läheiseni ei jaksanut elää.

Eräs ihminen sanoi kauniisti, että jotkut sielut ovat vain niin herkkiä, etteivät he jaksa tätä nykyistä elämänmenoa. Sama henkilö kutsui taivasikäväksi sitä pienen hetken kestävää ymmärryksen tunnetta, jota saatan välillä kokea keskellä pahimpia tuskiani. Saatan hetken ajatella ymmärtäväni toisen päätöstä ulospääsynä maailmantuskasta.

Kun kirjoitan tätä, itken. Sanat eivät tunnu asettuvan kuten haluaisin, mutta se ei ole ihmekään. Ne eivät asetu tämän aiheen ympärillä muutenkaan. Sanat eivät vaan tunnu riittävän kuvaamaan niitä kaikkia kokemuksia ja tuntemuksia, joita nämä kahden rakkaan itsemurhat ovat saaneet aikaan. Kirjoitan tämän, koska koen, että apua tarvitsevat sekä itsemurhaa harkitsevat ja yrittäneet sekä ne ihmiset, joita on koskettanut jonkun itsemurha. En koe osaavani auttaa, mutta ehkä joku ajatus voi tuoda jollekin lohtua ja toivoa.

Maanantaina 10.9.2018 vietetään maailman itsemurhien ehkäisyn päivää. Toivon, että välität itsestäsi ja haet apua. Toivon, että välität läheisestäsi ja olet läsnä. Jos olet jo menettänyt jonkun sinulle tärkeän, toivon sinulle voimia hakea apua myös silloin.

Apua tarjoaa mm. terveyskeskukset, seurakunnat ja järjestöt. Hae apua, se ei ole välttämättä helppoa, mutta kannattaa. Itse sain apua jälkimmäisen itsemurhan jälkeen Kriisikeskuksen palveluista. Suomen mielenterveysseura tarjoaa monenlaisia matalankynnyksen palveluja. http://www.mielenterveysseura.fi

Läheisen itsemurhan kokeneille tarjoaa palveluja Surunauha ry. http://www.surunauha.fi