Kategoria: Ihmissuhteet

Isättömät miehet

Tunnetko sinä heitä? Oletko itse sellainen? Olen aina ollut suhteessa isättömään mieheen. Aina. Syntymästäni saakka. Ukkini kaatui sodassa mummoni odottaessa isääni syntyväksi. Isättömyyden haava on kohdallani verenperintö, ylisukupolvinen taakka, jonka parantumiselle haluan tarjota mahdollisuuden.

Tämä aihe on nyt jostain syystä seurannut minua ajatuksissani nelisen viikkoa, kipuillen ja ulospääsyä etsien. Olen tarkkaan asetellut sanojani, koska ensimmäistä kertaa kirjoitan näin herkästä aiheesta, mutta näkökulmani ei kuitenkaan ole täysin henkilökohtainen. Toivon pystyväni tekemään tekstini avulla näkyväksi jotain sellaista, joka auttaa pääsemään tasapainoon ja parantumaan, vaikka ensin tekisi kipeääkin. Suomeksi parantuminen antaa ymmärtää, että jonkin pitäisi muuttua paremmaksi – pidän enemmän englanninkielisestä sanasta ’healing’. Koen, että se kuvaa enemmän syvää tervehtymistä. Olemme hyviä ja arvokkaita rikkinäisinäkin, mutta voimme päästä paremmin tasapainoon ja läsnäoloon.

Olet ehkä kuullut näkemyksen, että ihastumme ja tunnemme vetovoimaa vastakkaista sukupuolta olevan vanhempamme kaltaisiin ihmisiin. Tämä isättömyyden teema nousi alunperin esille, kun tajusin, että olen hyvin usein ollut parisuhteessa jollain tapaa isättömän miehen kanssa. Rakastamani miehet ovat olleet isättömiä monista erilaisista syistä ja eri tasoilla. Kaikilla on ollut kasvun vuosina biologinen isä elossa, mutta alkoholismi, vakavat mielenterveysongelmat, perheväkivalta, isän reissutyöt tai etäinen luonne ovat ajaneet pojat selviytymään ja kasvamaan ilman isäänsä.

Luulen, että kaikissa elämäni miehissä on jotain yhteistä, joka on vetänyt minua puoleensa. Tuttua energiaa jo lapsuudesta – omaa kaipaustani isän luo. Vaikka en koe itse kasvaneeni isättömänä, tunnistan itsessäni jotain samaa kuin näissä kovin itsenäisiksi kasvaneissa miehissä. On todella vaikea päästää ketään aidosti lähelleen. Meillä kaikilla on kuitenkin pohjalla biologinen tarve olla yhteydessä toisiimme.

Olen itse ollut parisuhteissani valtavassa ristiriidassa, kun toisaalta olen hakenut kovasti turvaa, mutta en ole sitä saanut tai edes uskaltanut aidosti vastaanottaa. Kun näin ylläolevan kuvan itsestäni ja isästäni, tajusin, että olen lapsesta asti ollut samanlainen. Olen halunnut olla lähellä, nojautunut, mutta silti on ollut jotenkin vaikea olla. Nämä teemat ovat nousseet käsittelyyn ollessani täällä Azoreilla, kaukana kaikesta tutusta. Olen täällä kaivannut turvaa ja ymmärtänyt, että nyt on aika ja mahdollisuus löytää turva vahvasti itsestäni.

Tuen ja turvan puute on ollut nähtävissä ja kuultavissa miesten kokemuksissa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Joillakin on ollut todellisia vaaratilanteita isän käytöksen vuoksi, mutta toisaalta myös määrätietoisen kasvatuksen ja kannustuksen puute on satuttanut ja heikentänyt itseluottamusta. Jos emme lapsena saa turvallista yhteyttä, on sen muodostaminen vaikeaa myös aikuisena. Kun emme uskalla luottaa, jäämme turhan etäälle toisistamme.

”Isä opetti, kuinka päätä suojataan
Kai se aavisti, ettei tule tämäkään poikanen
kolhuitta selviimään
eihän se selvinnyt itsekään
mut meitä se veti perässään
Muistatko kuinka se veti perässään?”

Samaan aikaan, kun poika on kasvanut vailla isäänsä, on äiti joutunut kestämään miehensä ”oikkuja”. Äidit ovat venyneet, kantaneet paljon vastuuta itsekseen ja omien voimavarojensa mukaan yrittäneet olla parisuhteessa mieheen, jonka kanssa vuorovaikutus on ollut kaikkea muuta kuin normaalia. Herkkä poika (ja mahdolliset sisarukset) siinä sivussa on jäänyt liian vähälle huomiolle, joutunut kasvamaan liian yksin ja yrittänyt selvitä vaikeine tunteineen yksin. ”Ei ollut ketään kenelle puhua. Häpesin. Olin yksin. Pelkäsin. Itkin itseni uneen.” Monia hyvin yksinäisiä kasvutarinoita ja pyrkimyksiä tasapainoiseen elämään tuen puutteesta huolimatta.

Parisuhteet nostavat kaiken hyvän rinnalla vaikeimmat kipumme esille ja myös haastavat selviytymiskeinomme. Katson menneitä tilanteita nyt hyvin myötätuntoisesti, vaikka tiedän, etten aina ole osannut olla myötätuntoinen kumppani. Eikä myötätunto tarkoita sitä, että pitäisin kaikkia omia tai toisen toimintatapoja hyväksyttävinä. Ymmärrän kuitenkin, että jokainen on omista lähtökohdistaan ja voimavaroistaan käsin yrittänyt rakastaa ja välittää juuri niin hyvin kuin on siinä tilanteessa osannut. Kun parisuhteessa tulee tiukka paikka eteen, nousee jostain hyvin syvältä ne selviytymiskeinot, joita on nähnyt käytettävän tai joita on itse käyttänyt selviytyäkseen vaikeista tunteista lapsena.

Töihin uppoutuminen, jatkuva suorittaminen, vetäytyminen, alkoholi ja henkinen tai fyysinen väkivalta ovat olleet keinoja, joilla miehet ovat suojanneet itseään. Joskus keinot voivat järjen tasolla tuntua miehistä itsestäänkin toimimattomilta, mutta kun toimii tunteidensa vallassa voi olla vaikea toteuttaa muutosta. Ymmärrän kyllä, kun kipu käy sietämättömäksi tai kun keinot loppuvat, ei aina osaa nähdä omaa toimintaansa ja muuttaa vanhoja kaavojaan. Itsellenikin on helpompi nähdä nyt matkan päästä, että etäinen mies on ollut itselleni hyvä vastinpari, kun olen pohjimmiltani pelännyt aitoa yhteyttä. Olen kyllä epätoivoisestikin yrittänyt löytää yhteyden ja ripustautunut vahingollisilla tavoilla kumppaneihini, mutta niin pitkään, kun tuo yhteys on puuttunut itsestäni, en ole pystynyt siihen kenenkään muun kanssa.

“Vaikka nyt palelee
iskuja satelee, puolustus rakoilee
mut juuret pitää mut pystyssä.
Palelee, iskuja satelee,
niitä vain satelee,
mut juuret pitää mut pystyssä.”

Kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta, ovat mieheni tuntuneet rakastavan isäänsä. Vaikka isäsuhteeseen on liittynyt vuosikymmenten aikana valtava määrä vaikeita tunteita, on isä kuitenkin isä. Ehkä noiden vaikeiden tunteiden kohtaaminen on avain isättömyyden haavan paranemiselle ja omien juurten vahvistumiselle. Kuinka kohdata nyt aikuisena valtava häpeä, jota on yrittänyt painaa alas tai jonka olemassaoloa ei haluaisi edes tunnustaa? Saako omalle isälleen olla vihainen? Miten voi purkaa sen surun, joka isättömyydestä on aiheutunut? Isä ei ole ollut ehkä paikalla, kun elämä on jakanut iskujaan, mutta sen pettymyksen kohtaaminen ja läpikäyminen voi vahvistaa ja tuoda elämään tasapainoa. Nyt on aika olla itse itselleen se vanhempi, jota olisi tarvinnut aikaisemmin.

Voisiko vaikealta tuntuvia tunteita ottaa syleilyynsä ja todeta, että isä on antanut hienon lahjan, kun saan kohdata näin haastavia asioita ja kasvaa ihmisenä? Ikävältä tuntuvat tunteet eivät häviä piilottelemalla tai väistelemällä, ne jäävät kehoon jumiin. Omien tunteiden, reaktioiden, ajatusten ja toimintatapojen tarkastelu, ilman arvostelua, tuo itsen tietoisemmaksi ja tuo myös tähän hetkeen. Muutoksen voi tehdä vain itse, mutta muutos vaatii tiedostamista. Joskus se tarkoittaa kipua kohti kulkemista, kivulle antautumista. Tiedän omasta kokemuksesta, että tunnekivun kohtaaminen voi olla todella pelottavaa ja voi tuntua, että sen alle luhistuu. Kun löytää itsestään tarpeeksi sisäistä turvaa, vaikka toisen ihmisen avulla, uskaltaa pala palalta antaa myös kohdata kipunsa aidosti.

Olen usein kuullut, myös naispuolisilta ystäviltäni, että jos yhteys omaan samaa sukupuolta olevaan vanhempaan on jollain tavalla rikkinäinen, joutuu oman minäkuvan, itseluottamuksen ja jopa sukupuoli-identiteetin eteen tekemään paljon töitä. Kun terve rohkaisu puuttuu kasvun eri vaiheissa, on melko yksinäistä yrittää selvittää millainen todella on. Ympäristö, kaverit, sukulaiset ja yhteiskunta antavat kyllä viestejään, mutta ne eivät välttämättä ole aina kovin rohkaisevia. Helposti kuvittelee, joskus alitajuisestikin, että on helpompi pysyä etäisenä kavereille ja omalle kumppanille, kuin kohdata omia (kohtaamattomuuden) haavojaan. Etäisyys jatkaa kuitenkin samaa kohtaamattomuuden kehää, joka on haavat alunperin aiheuttanut.

Isättömyyttä ja omaa juurettomuuttaan ei pysty historiastaan poistamaan, mutta sen varjoon ei tarvitse kuitenkaan jäädä. Luen parhaillaan kirjaa läsnäolosta ja siinä todetaan hyvin, että mitä enemmän pohdimme menneisyyttämme ja mitä enemmän perustelemme nykyistä toimintaamme menneisyyden varjolla, sitä kauempana olemme läsnäolosta. Luomme menneisyydestä itsellemme ”valeitsen”, joka ei vastaa sitä, mitä todellisuudessa olemme. Reagoimme ja toimimme menneisyyden pohjalta, mutta omista reagointitavoista tietoiseksi tuleminen antaa mahdollisuuden muutokselle. Voiko antaa menneisyyden kuolla ja lopultakin nousta omaksi itseksi isäni käytöksestä huolimatta tai juuri sen avulla?

Lainaukset: Vesterinen yhtyeineen, Kuinka päätä suojataan

Yksin vai yksinäinen? Kysymyksiä yksinäisyydestä

Oletko koskaan tuntenut itsesi yksinäiseksi, vaikka et olisi yksin? Mistä johtuu, että koemme yksinäisyyttä, vaikka olisimme toisten seurassa? Miten parisuhteessa voi olla yksinäinen?

Eteeni tuli teksti: ”Jos rakkaus muuttuu yksinäiseksi, on aika päästää irti.” Jäin miettimään yksinäisyyden kokemuksia ihmissuhteissani, niin pari- kuin ystävyyssuhteissakin. Tunnistan muistoistani helposti tunteen, että olen yksinäinen, vaikka lähelläni olisi toinen ihminen. Muistan kokeneeni huonoa omaatuntoa ja huolta siitä, että koen olevani yksinäinen seurassa. Erityisen vaikea noita tunteita on ollut hyväksyä parisuhteessa. Tuolloin mielessä on pyörinyt ajatukset, että enkö välitäkään toisesta tarpeeksi tai mikä tässä suhteessa on pilalla, kun olen yksinäinen. Helposti on myös ajatellut, että kun tuo toinen huomioisi minut paremmin, en olisi yksinäinen. Tuo yksinäisyyden kokemus on kuitenkin ollut minun tunteeni, joten jokin minussa on synnyttänyt tuon kokemuksen. Mistä tuossa kokemuksessa on kysymys?

Pohdinnoissani pysähdyin myös hetkiin, joissa asun itsekseni elämäntilanteessa, jossa ei ole parisuhdetta. Sama yksinäisyys on tunnistettavissa myös niistä hetkistä. Tällöin yksinäisyys tuntuu jotenkin ymmärrettävämmältä ja jotenkin jopa siedettävämmältä, sillä yksinäisyys toisen seurassa tuntuu minusta lohduttomalta. Ollessani yksin ja yksinäinen voin ikäänkuin kääriytyä itseeni, mutta minun ei tarvitse yrittää löytää yhteyttä siihen toiseen, joka voi tuntua olevan valovuosien päässä. Pääsen helpommalla, kun yhteyttä kokeakseni minun ei tarvitse yrittää muuntautua sellaiseksi kuin se toinen mahdollisesti odottaa minun olevan. Olen mieluummin yksin (yksinäinen), kuin (yksinäinen) kameleontti jonkun toisen seurassa.

Mistä on kyse silloin, kun koen yksinäisyyttä? Koska voin tuntea yksinäisyyttä myös parisuhteessa ja ystävien seurassa, ei lääke tunnu olevan muiden seuraan hakeutuminen. Toisten seurassa ollessa yksinäisyyden hetkissä tulee tunne yhteydettömyydestä: Tuo toinen ei halua tai pysty yhteyteen kanssani, emme ymmärrä toisiamme. Yksikseen ollessa voi tuntea, että ei ole olemassa ketään, joka haluaa olla yhteydessä kanssani. Yhteydettömyys, irrallisuus, yksin omien kokemustensa kanssa jääminen ovat tuntemuksia, joita liitän yksinäisyyden kokemukseen. Tutkimusten mukaan yksinäisyys aiheuttaa aivoissa hälytystilan, jonka myötä ihminen saattaa tulkita sosiaalisissa tilanteissa vääristyneesti ja kielteisiksi positiivisiakin signaaleja, joita saa muilta ihmisiltä. Yksinäinen saattaa sivuuttaa kohteliaisuudet tai loukkaantua herkemmin. Yksinäisyys tuntuu siis aiheuttavan yhteydettömyyden tunteen myötä aivoissa stressireaktion.

Jos tunnen yhteydettömyyttä, keneen yhteys on itse asiassa katkennut? Kuten aiemmin totesin, ei muiden seura tunnu olevan automaattisesti ratkaisu. Vai olenko ollut väärien ihmisten seurassa? Olisi helppo tyytyä ajattelemaan, että syy on itseni ulkopuolella ja muissa ihmisissä, mutta se ei täysin selittäisi sitä, miksi olen kokenut yhteydettömyyttä myös yksin. Jos ympäriltä karsii kaikki muut ihmiset, jää yksin oman yhteydettömyyden kanssa. Onko siis niin, että en ole yhteydessä itseeni? Johtuuko yksinäisyyden tunteeni siitä, etten ole yhdessä itseni kanssa?

Nyt tullaankin mielenkiintoiselle maaperälle. Itsen kanssa yhteydessä oleminen ei ole helppoa, jos itsen kuuntelemiselle ei ole tarpeeksi aikaa. Voi olla myös vaikea olla rohkeasti sitä mitä on ja elää omien tarpeidensa suuntaisesti. Edellä kuvaamani toisten seurassa kameleontin tapaan muuntautuminen on ollut ainakin itselleni hyvin tuttua läpi elämän. Omat olotilat ja tarpeet ovat jääneet nopeasti sivuun, kun olen asettanut muut itseni edelle. Tällä tavalla eläen, tulee lopulta todella yksinäinen olo. Kun muiden tarpeet on edellä, ei omia tarpeitaan enää edes tunnista. Outo valju tunne vaivaa, vaikka vierellä olisi maailman ihanin ihminen. Yksinäisyys oman kumppanin kainalossa herättää todella ristiriitaisia tunteita. Itse asiassa se paha olo on ajanut minut monia kertoja pois tärkeimmän ihmisen läheltä.

Omaan itseen yhteyden vahvistaminen vaatii tiedostamista. Itseäni on auttanut eteenpäin kysymykset. Miltä minusta tuntuu juuri nyt? Mitä minä haluan tässä tilanteessa? Mitä minä tarvitsen voidakseni hyvin juuri nyt? Aiemmin toivoin näihinkin vastausta ja helpotusta muilta ihmisiltä, mutta olen alkanut ymmärtää, että on tärkeää, että löydän avun itsestäni. Löydän itseltäni avaimet omaan hyvinvointiini ja tarpeitteni täyttämiseksi. Tämän olen tiennyt teoriassa jo pitkään, mutta oma kokemukseni ja aito ymmärrys on vahvistunut vasta viime vuosien aikana.

Kun olen alkanut ymmärtämään oman vastuuni, olen oppinut toimimaan uudella tavalla myös ihmissuhteissani. Huolehdin, että tapaan ystäviäni pääasiassa hetkissä, jolloin en ole rasittunut esimerkiksi pitkästä opiskelupäivästä. Olen myös oppinut itsestäni, että pystyäkseni keskustelemaan asioista syvemmällä tasolla, tarvitsen tapaamiselle tarpeeksi aikaa, jotta pystyn rentoutumaan ja henkisesti avautumaan. Tämä on johtanut siihen, että olen pyrkinyt mahdollistamaan myös tarpeeksi pitkät tapaamiset. Turvaan voimavarojani ja järjestän aikaa aidon yhteyden syntymiselle eli yksinäisyyden torjumiselle.

Alussa esittämässäni sitaatissa puhuttiin rakkauden muuttumisesta yksinäiseksi ja ehdotettiin irtipäästämistä ratkaisuksi, jolla ehkä viitataan toisesta ihmisestä irtautumiseen. Yhteyden syntyminen toisen ihmisen kanssa ei tietenkään ole vain itsestä kiinni. Voin olla itseni kanssa yhteydessä ja tuoda omaa itseäni avoimesti esille, mutta toinen pysyy edelleen tavoittamattomissa. Tuo tunne voi syntyä esimerkiksi siitä, että toinen tyrmää ajatukseni, on poissaoleva tai ei kerro itsestään juuri mitään. Onko tällöin aina tarve päästää irti ihmisestä? Voisiko irtipäästämisessä olla kyse myös siitä, että irroittautuu niistä odotuksista, joita toiseen lataa? Koen, että myös epärealistiset odotukset kasvattavat yhteydettömyyttä. Kun päästän irti paineista ja odotuksista, joita tähän ihmissuhteeseen luon, voin kokea aidommin sen mitä todella on. Jos muutan odotukset arvostukseksi, miten tilanne muuttuu? Voinko olla aidommin oma itseni, muuttumatta kameleontiksi?

Tunnistan kuitenkin yksinäisyyttä enemmän hetkiä, joissa olen yksin, mutta en yksinäinen. Nautin yksinolon mukanaan tuomista mahdollisuuksista. Voin valita, milloin päästän lähelleni muita ja milloin olen yhteydessä muihin ihmisiin. Uppoudun mielelläni omiin puuhiini ja nautin elämästäni jotenkin vapautuneemmin kuin koskaan muiden seurassa. Mielestäni jokaisen pitäisi osata olla myös yksin, että saa olla oma itsensä omine kommervenkkeineen. Yksinolo ja erityisesti oleminen omien ajatusten seurassa voi tuntua pelottavalta ja usein me täytetään elämä äänillä ja virikkeillä, vaikka oltaisiin itsekseenkin. Nettisurffailu, telkkari, viestit, puhelut, harrastukset, syöminen… Itse olen tunnistanut, että minulle tulee herkästi nälkä, jos minulla on liian tylsää tai koen olevani liian yksin. Tartun herkemmin myös someen, jos oloni on syystä tai toisesta levoton – eikä se selailu tietenkään oloa helpota. Yksinolo avaa sosiaalisia tilanteita paremmin mahdollisuuden kuulla sen, mitä sisällä todella tapahtuu.

Asuttuani pitkään toisen ihmisen kanssa ja muutettuani sitten omaan kotiin, olen kohdannut yksinolon ja yksinäisyyden tunteita uudella tavalla. Olen oppinut itsestäni uutta. Olen huomannut nauttivani yksinolosta todella paljon ja haaveilen tekeväni monia asioita elämässäni yksin. Tämä on uutta, koska olen aina luullut olevani todella sosiaalinen. Monet ihmiset tuntuvat olevan yksinäisiä, vaikka heillä olisi paljon ystäviä ja perhettä ympärillään. Luulen, että tilanne on monella sama kuin se on ollut minullakin: ei osata tai uskalleta ottaa tilaa olla itsekseen, ei olla yhteydessä omaan sisimpään ja sen jälkeen yhteys on vaikeaa muidenkaan kanssa. Nykypäivän elämänmeno tuntuu vaativan sosiaalisesti aktiivista elämää ja ainakin itselleni sosiaalinen työ ja sosiaalinen vapaa-aika ovat osoittautuneet haastavaksi yhtälöksi. Mikä on sinun tilanteesi? Tarvitsetko enemmän yksinoloa?

Naisen ja miehen voima

Uskotko, että voimasi on sinussa koko ajan läsnä? Annatko voiman muille vai käytätkö sitä itse? Sisäinen voimasi on lähde sisäiseen turvallisuuteen ja aitoon rakkauteen.

Läsnäolon voimaa, osa 3 – Viekö sinua pelko vai rakkaus?

Oletko miettinyt, kuinka paljon päivittäisestä toiminnastasi on automaattista? Mitä paremmin olemme läsnä tälle hetkelle, sitä paremmin voimme tiedostaa toimintamme takana olevia motiiveja. Haluamme uskotella itsellemme, että valitsemme suuren osan toiminnastamme täysin vapaasti, mutta todellisuudessa erittäin suuri osa päivittäisestä toiminnastamme tapahtuu ikäänkuin autopilotilla. Eikä siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta jos haluat jotenkin muuttaa elämääsi, tästä faktasta kannattaa kiinnostua.

Heräät aamulla ja toistat päivästä toiseen samat rutiinit. Mietit samanlaisia ajatuksia herättyäsi, teet aamutoimet samassa järjestyksessä, menet tuttua reittiä töihin. Ajattelet samankaltaisia ajatuksia ja tunnet samankaltaisia tunteita. Ikävä todeta, mutta näin on, jos et ole tietoinen ja todellakin valitse toimia toisin.

Toistamme elämässämme samanlaisia kaavoja niin pitkään, kunnes tulemme tietoisemmiksi läsnäolevan hetken voimasta. Tässä hetkessä sinulla on vapaus valita toisin. Tässä hetkessä voit alkaa muuttamaan ajatteluasi ja toimintatapojasi. Olet kuitenkin opettanut aivojasi nykyiseen toimintaan vuosien ja todennäköisesti vuosikymmenten ajan, joten voit olla varma, että aivosi tulevat vastustamaan yrityksiäsi. Jos todella haluat muuttaa elämääsi, sinun täytyy alkaa luomaan itsellesi uudenlaisia tunteita, uudenlaista toimintaa ja sitä kautta aivoihin uudenlaisia kytkentöjä.

Toimitko pelosta käsin?

Niin tuskastuttavaa kuin se onkin, myös toimintamme takana olevat tunteet ja motiivit säilyvät hyvin samankaltaisina, jos emme ala tietoisesti muuttamaan niitä. Kirjoitin Läsnäolon voimaa -sarjan edellisessä osassa siitä, että saatamme menneisyyden peloista tai kohtaamattomista tunteista johtuen rajoittaa toimintaamme myös nykyhetkessä. Erittäin usein varovaisuudelle ei ole nykyisyydessä perusteita, mutta silti suljemme pois muutoksen mahdollisuuksia pysyessämme kiinni vanhoissa tunteissa ja toimintamalleissa.

Tiedän varsin hyvin omasta kokemuksestani, että mitä on toimia menneisyyden möröt niskassaan esimerkiksi uudessa parisuhteessa. Kannoin vuosikymmeniä mukanani kohtaamattomia haavoja, joihin jokainen kumppanini tahtomattaan onnistui sohimaan. Meni todellakin pitkään, ennen kuin ymmärsin, että samankaltaisina toistuvat ongelmat johtuvat osittain ja varmasti suurelta osin omista kohtaamattomista peloistani ja hoitamattomista haavoistani. Sain haavan vuotamaan, vaikka kumppanillani ei olisi ollut minkäänlaista tarkoitusta satuttaa minua.

Lue lisää:
Läsnäolon voimaa, osa 2
Nykyhetken hyväksyminen


Kun en pystynyt näkemään oman haavani, pelkoni ja ahdistukseni vaikutusta, syytin tilanteesta erittäin herkästi kumppania. En tiedostanut syvällä olevaa pelon ydintä ja saatoin ahdistua todella voimakkaasti haavaani osuvista tilanteista. Välillä yritin pakonomaisesti muuttaa tilannetta muokkaamalla käytöstäni tai yrittämällä vaikuttaa kumppanin toimintaan välillä melko kyseenalaisinkin keinoin. Jälkeenpäin tarkasteltuna kohtaamaton ja tunnistamaton pelko oli todella tuhoisaa itselleni ja myös parisuhteille. Toimimme tällaisilla haitallisilla tavoilla hyvin monenlaisissa tilanteissa, jos emme pysty kohtaamaan sitä, miksi tilanteet tuntuvat meistä pahalta.

Olen onneksi vähitellen alkanut ymmärtämään, mitä tarkoittaa, kun toimitaan pelosta käsin. Koen, että mikäli toimintamme tai ajattelumme takana on pelko, asiat tuntuvat jotenkin monimutkaisilta. Saatamme yrittää mielessämme ratkaista asioita, miettiä ja vatvoa sekä analysoida suuntaan ja toiseen. Mielestäni pelko aiheuttaa sulkeutumista. Se sulkee meitä ihmisinä: osoitamme tunteitamme vähemmän, kommunikoimme niukemmin ja saatamme vetäytyä vuorovaikutuksesta kokonaan. Saatamme kokea, että pakeneminen on hyvä ratkaisu. Pelko sulkee myös ajatteluamme: näemme hyvin vähän vaihtoehtoja tai vain yhden, jumitumme vanhoihin malleihin ja saatamme pyrkiä olemaan ajattelematta koko asiaa. Pelko aiheuttaa niin sanottuja negatiivisia tunteita: ahdistusta, kiukkua, vihaa. Kohtaamattomana pelkoon liittyvät tunteet aiheuttavat kipuja, väsymystä ja pahimmillaan paniikkioireita. Sillä ei ole mitään väliä, onko pelko relevantti vai ei. Jos kehossa on pelkoa, mieli ei erota sitä, onko syy todellinen vai ei.

Onko toiminnan takana rakkaus?

Käytän nyt sanaa rakkaus hyvin laajassa merkityksessä. En puhu romanttisesta rakkaudesta, vaan sisällämme olevasta rauhasta ja tasapainosta. Koen, että kun olemme yhteydessä syvimpään ytimeemme ja toimimme siitä käsin, olemme yhteydessä sisällämme olevaan rakkauteen.

Olen itse kokenut muutoksen pelosta rakkauteen mm. blogikirjoittamisen suhteen. Aiemmin, kun toimin yrittäjänä, koin usein kirjoittamisen jollain tapaa ahdistavana ja siihen liittyi paljon epävarmuutta. Kirjoitin harvoin ja yleensä minua vaivasi tunne, etten tiedä, mistä kirjoittaisin. Kun julkaisin tekstejäni, en halunnut jakaa niitä oikein missään. Kun lopetin yritystoimintani ja tein päätöksen jatkaa blogaamista, koin ihanan vapautumisen. Aloin kirjoittamaan sydämestäni, välittämättä niinkään siitä, mitä muut ajattelevat. Kun vapauduin kirjoittamaan omalla tyylilläni ja niistä aiheista, jotka ovat tuntuneet itselle henkilökohtaisesti tärkeiltä, olen alkanut saada positiivista palautetta teksteistäni. Aiheita tulvii mieleeni niin paljon, että niitä on varmaankin jo vuoden tarpeiksi. Tekstejä syntyy viikottain, yleensä yhtä aikaa on useampikin teksti muhimassa. Nautin tekemisestä. Muutos on radikaali verrattuna aikaisempaan.

Jos pohdin jotain elämässäni olevaa pulmaa tai yritän tehdä päätöstä jonkin asian suhteen, kuuntelen sisintäni, että millaisen tunteen asia minussa herättää. Koen, että rakkaus synnyttää sisällä lämpöä, rauhaa ja avautumista. Jos aiheeseen liittyy pelkoa, alkaa hyvin nopeasti analysointi tai tulee jollain tapaa sulkeutunut olo. Rakkaudesta käsin toimiessasi näet paljon mahdollisuuksia tai olet valmis etsimään reittejä päästäksesi tavoitteeseesi. Olet avoimempi itsellesi ja toisille, kommunikoit rikkaammin ja osoitat tunteitasi enemmän kuin pelkoon kietoutuessasi. Hakeudut voimakkaammin yhteyteen toisten kanssa. Rakkaudesta toimiessasi tunnet kasvavasi ihmisenä ja koet tekemisesi merkitykselliseksi. Kun rakkauden keskellä kohtaat pelkoja, pystyt rauhallisemmin ottamaan ne vastaan ja pelosta huolimatta toimimaan. Sisällämme oleva rauha luo meihin rohkeutta kohdata tilanteita, jotka ovat aiemmin tuntuneet mahdottomilta.

Rakkaus ilmenee elämässämme ns. positiivisina tunteina. Hyvä olo, rauha, ilo, innostuneisuus, leikkisyys, onnellisuus, kiitollisuus, ihastus ja tasapaino ovat esimerkkejä tunteista, jotka pohjautuvat rakkaudesta. Koemme kaikki tunteet eri tavoin ja omassa tunneskaalassasi rakkaus saattaa kuulostaa todella suurelta tunteelta. Itse koen, että rakkaus, ilo tai rauha on kuitenkin tietyllä tapaa ydinolemuksemme ja se, mitä kohti haluamme elämässämme mennä.

Miten päästä pelosta rakkauteen?

Tuntuuko sinusta nyt, että suuri osa elämästäsi on kuvaukseni perusteella pelon kautta elämistä? Jos siltä tuntuu, et ole tunteesi kanssa yksin. Kun emme ole läsnä tälle hetkelle, käytämme tiedostamattamme vanhoja toimintamallejamme ja ajaudumme herkästi toimimaan pelosta käsin. Onneksi voimme alkaa toimimaan toisin, harjoittelemaan onnellisuutta ja rakkautta sekä löytämään rauhaa tästä hetkestä.

Tässä vinkkejä siihen, miten voit auttaa itseäsi toimimaan enemmän rakkaudesta käsin ja kokea elämäsi täyteläisemmäksi.

1.Kohtaa pelkosi, haavasi ja syyt ahdistustesi takana. Tiedän, että toistan tätä viestiä ehkä tekstistäni toiseen, mutta olen itse saanut tunteitteni kohtaamisesta niin valtavan suuren avun, että uskallan suositella tätä muillekin. Syvimpien pelkojen kohtaaminen itsekseen voi olla vaikeaa, joten etsi avuksesi ihminen, joka ymmärtää tunnetyöskentelystä tai johon luotat niin täysin, että uskallat hänen seurassaan purkaa tunteitasi. En tarkoita, että purat ne häneen, vaan purat tunteitasi hänen ollessa rinnallasi, tukena ja myötätuntoisesti tuntemassa kanssasi.

2. Tunnista ja voimista tilanteita, joissa toimit rakkaudesta käsin tai jotka herättävät sinussa hyvää oloa. Uskon, että jokainen, synkässäkin elämäntilanteessa oleva, pystyy löytämään jonkin, vaikka ihan pienenkin asian, joka tuo hyvää oloa. Tee niitä asioita ja vietä niiden ihmisten kanssa aikaa, jotka voimistavat hyvää oloasi. Älä välitä siitä, ettet aina tiedä, mihin asiat johtavat, vaan luota tunteeseen. Suhtaudun itse tällä hetkellä matkailualan opintoihini tällä tavoin. En todellakaan tiedä, mihin tulevaisuus johtaa, mutta olen kiinnostunut alasta ja suunta tuntuu hyvältä, joten luotan sydänkompassiini.

3. Tee asioita, jotka tuntuvat voimistavan hyvinvointiasi ja voimaasi. Tiedän, että useat meistä miettivät, miten tuoda esille omaa itseään, kuinka olla oma itsensä kilpailuhenkisessä maailmassa ja olenko tällaisena riittävä. Meissä jokaisessa on sisällämme valtava voima, josta olet ehkä saanut kokemuksia myös omalla kohdallasi. Tee asioita, jotka saavat tuon voimasi heräämään. Ruoki ja ravitse omaa sisäistä valoasi ja anna sen näkyä myös ulospäin. Tee asioita siksi, että nautit niistä, älä siksi, että se näyttää hyvältä cv:ssä tai muuten muiden silmissä.

4. Salli itsellesi hyvää. Niin ihmeellistä kuin se onkin, meidän on joskus/usein vaikea sallia itsellemme hyvää. Milloin viimeksi olet antanut itsellesi luvan nauttia täysin siemauksin? Annoitko nautinnon näkyä ulospäin (ei välttämättä muille, mutta ulospäin)? Olen tajunnut, että itseni on ollut vaikea sallia itselleni onnellisuutta ja tiedän, etten ole taaskaan ainut, joka kokee näin. Joskus hyvältäkin tuntuvat tunteet voivat pelottaa ja tuntuu helpommalta vaan työntää niitä jollain verukkeella syrjään. Ehkä pelkäämme pudotusta onnesta synkkyyteen. Ehdotan, että suljet silmäsi ja nautiskelet olostasi niin täysillä kuin vain ikinä pystyt. Annat ilon ja onnen pursuilla just sellaisena kuin ne nyt jaksavat tulla esille ja nautit.

5. Uskalla olla oma itsesi juuri nyt. Olen kipuillut pitkään sen kanssa, etten osaa tai uskalla olla oma itseni. Ajattelin, että minun täytyy jotenkin eheytyä, kohdata mörköjäni ja tulla paremmaksi ihmiseksi, jotta voin olla oma itseni. Koin, että vasta, kun uskallan tulla näkyväksi kaikkine puolineni, olen aidosti oma itseni. Eräänä iltana lenkillä tajusin: Olen oma itseni koko ajan. Olen oma itseni myös silloin, kun en uskalla tuoda itsestäni esille jotain asiaa tai tarvitsen aikaa avatakseni suuni. Olen oma itseni myös siinä, että elämässäni on keskeneräisyyttä. Olen oma itseni myös siinä, että välillä räpiköin ja etsin omaa suuntaani. Minä ja toimintatapani voivat muuttua eikä se tee tämän hetken minusta epäaitoa. Olen aito juuri tällaisena ja annan sen näkyä.

Ole aito oma itsesi

Oletko koskaan ajatellut jostain ihmisestä, että hänen elämänsä näyttää helpolta, hän näyttää onnistuvan kaikessa, mihin ryhtyy, on suosittu ja menestynyt? Minä olen. Tuohon ajatteluun on liittynyt jonkinlainen vertailu omaan tilanteeseen nähden. Oma elämäntilanne on voinut tuntua olevan solmussa ja sitten on vaikuttanut, että jotkut vaan elävät onnellisempien tähtien alla ja porskuttelevat menemään. Olen tuollaisen vertailun lopputuloksena kokenut huonommuutta ja riittämättömyyttä.

Parin viime päivän aikana olen saanut muistutuksia siitä, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Ja tietenkin tämän olen järjen tasolla ymmärtänytkin, mutta syvällä sisimmässäni en ole tuntenut niin. Nyt olen lukenut tekstejä, joissa kirjoittajat kertovat aitoja ja rehelliseltä tuntuvia asioita elämästään. Kipeitä vaiheita ja syviä oivalluksia. Kyllähän tällaisia tekstejä tulee vastaan toki muulloinkin ja itsekin olen niitä kirjoittanut. Nyt olennaista on ollut, että kirjoittajina on olleet henkilöt, joita olen pitänyt omalla sarallaan menestyneinä ja juuri sellaisina onnellisten tähtien alla eläjinä. Heistä ainakin yksi on ollut ehkä jopa jonkinlainen idoli minulle.


Menestyneitä nämä henkilöt ovat tietyillä mittareilla toki edelleen, mutta heistä on tullut näkyviin myös todellisempi ja jollain tavalla minun mielestä aidompi puoli. Nyt itse asiassa arvostan heidän menestystään uudella tavalla, sillä vaikeutensa kohdanneena he ovat jatkaneet entistä avoimemmalla sydämellä tekemistään. Jokaisella meistä on omanlaiset taakkamme kannettavana ja minusta on tärkeää, että niistä uskalletaan puhua edes kaikkein lähimmille. Kaikkien ei todellakaan tarvitse avata sieluaan tuhansille seuraajilleen sosiaalisessa mediassa, vaan tärkeintä on se, että voi olla rehellinen itselleen ja kaikkein rakkaimmilleen. Aitous ja rehellisyys luovat vahvempaa yhteyttä ja auttavat myös muita olemaan aitoja ja rehellisiä.



Kun seuraavan kerran ihailet ja ihmettelet jonkun ihmisen menestystä ja elämän helppoutta, muista, että kulisseissa ja pinnan alla tapahtuu todennäköisesti todella paljon enemmän. Kun seuraavan kerran meinaat silotella omaa kuortasi, mieti, voisitko sittenkin olla jotenkin avoimempi ja tuoda esille rosojasi. Elämä helpottuu ja soljuu vapaammin, mitä vähemmän meidän tarvitsee peitellä ja salailla. Energiaa vapautuu, kun ei tarvitse pinnistellä pitäen kuortansa kasassa. Uskon, että ihmisten voimaantuminen syntyy siitä, että avoimemmin olemme juuri sitä, mitä olemme, osoitamme sen muille ja annamme siihen kaikille mahdollisuuden. Haluan, että tunnet, että olet hyvä ja rakastettava juuri tuollaisena kuin olet.

Oman äänen löytäminen vaatii antautumista

Omannäköinen elämä. Minä luulin pitkään, vuosia, että elän tai vähintäänkin kuljen kohti omannäköistä elämää. Voi sitä unelmien määrää ja tunteja kiiltokuvien kiillottamiseksi. Olen kirjoittanut elämäni aikana varmasti satoja listoja siitä, miten laihdutan, saan tehtyä tekemättömiä hommia, miten siivoan, miten parisuhde pelastuu, miten muutun paremmaksi ihmiseksi ja viime vuosina, miten saan bisnekset kukoistamaan. Aina jotain paremmin. Silti sydäntä on kalvanut tyhjä tunne. Pelko, että entä jos en onnistu tai ehkä vielä syvemmällä pelko, että entä jos se onni ei tulekaan saavutettuani tavoitteet.

Olen todennut, että iso osa noista tavoitteista on tullut asetettua, koska olen ajatellut, että ne saavutettuani olen jollain tapaa hyväksytympi. En ole tuota ajatusta tiedostanut kovinkaan usein, mutta näen nyt selvemmin, että suuri osa suorittamisestani on ollut hyväksynnän hakemista. Huomaathan miten hyvä, taitava, kaunis ja tärkeä olen? Hyväksythän minut, rakastathan minua? Miten tyhjäksi on olo jäänyt, kun onni ei ole tullutkaan loistavilla kouluarvosanoilla, töissä itseään uuvuttamalla tai parisuhteessa riippumalla.

Muiden loputon auttaminen ei tehnytkään minusta korvaamatonta tai sen autuaampaa. Miten tyhjä olo onkaan kaikkien suoritettujen vuosien jälkeen: Tässä olen tällaisena, vaikka miten olen pyristellyt ja pyrkinyt muuhun. Jos peilaan menneisyyden haaveisiini, näyttää elämäni tällä hetkellä lähes täydellisesti epäonnistuneelta, mutta jostain syystä tämä tyhjyys ei tunnukaan siltä.

Suorittaminen on tarkoittanut aina jotain lisää. Vaikka elämä on heittänyt välillä ihan sananmukaisesti turvalleen, niin olen pompannut nopeasti ylös, ettei kukaan vain huomaisi, että nyt sattui ja pahasti. Ne muutamat kerrat, kun olen joutunut nöyrtymään voimieni uupuessa ovat olleet opettavaisia, mutta eivät riittäviä muuttamaan pinttyneitä toimintatapoja. Koskaan ei ole todella ollut aikaa parantaa haavojaan, toipua ja aidosti ymmärtää, minkä kaiken täytyy muuttua, että pysyn ehjänä ja voin kokea eläväni kuten sydämessäni koen oikeaksi.

Viime syksynä vaelsin väsyneenä ja kiukkuisena tunturissa. Yritin päivästä toiseen pysyä toisen vauhdissa ja samalla polulla ja täysin kykenemättömänä näkemään maisemia, vaihtoehtoisia reittejä tai sitä, että voin itse määritellä tahtini. Suoritin, yritin olla hyvä ja hyväksyttävä. Eräänä iltana istuessani nuotiolla romahdin. Ylitseni vyöryi vuosien aikana kertynyttä tuskaa, mielessä velloi elämän varrelta tapahtumia ja tuntui, että jokin muuri murtui. En enää yksinkertaisesta jaksanut pitää yllä kulissia, että jaksan ihan mitä vain. Nuo ärsyttävät askeleet tunturissa auttoivat minua murenemaan, myöntämään sen, että nyt olen vihdoinkin tullut sen eteen, etten pysty enempään.

Tuosta muutaman viikon päästä lopetin yritystoimintani ja pitkin syksyä vähensin muitakin velvotteita. Opiskelujen suhteen olen tehnyt vain sen, mikä on ollut täysin välttämätöntä. Olen viettänyt todella paljon aikaa itsekseni, välillä ilman somea ja puhelinta. Itselleni on ollut täysin uutta viettää päiväkausia itsekseni näkemättä ketään ja se on tuntunut todella hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en yritä suorittaa enempää, vaikka välillä tuleekin olo, etten ole tarpeeksi juuri näin.

Olen alkanut löytää voimaani ja ääntäni. Olen pystynyt asettamaan rajoja tilanteissa, joissa olisin ennen taipunut muiden tahtoon tai hiljaisesti myöntynyt huonoon kohteluun. Sen vaellusreissun jälkeen olen käynyt valtavasti läpi menneitä tilanteita, joissa en ole osannut pitää rajojani, joissa olen pahoittanut mieleni ja vahingoittanut itseäni. Olen purkanut padonneita tunteitani ja tutustunut siihen valtavaan kuormaan, joka alkoi siellä nuotiolla purkautumaan. Sitä lastia tuntuu riittävän, mutta nyt tiedän osaavani ja uskaltavani päästää siitä irti, pala palalta.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten oikein täysin tiedä kuka olen, missä rajani menevät tai millainen ääneni on. Tiedän, että todellisuudessa rajani ovat varmasti nyt selkeämmät kuin koskaan aiemmin. Tunnen myös, että aito ääneni on muodostumassa. Ehkä tällainen olo on pojalla, jolla on äänenmurros. Ei oikein uskalla vielä sanoa mitään, kun ei tiedä, millainen kiljahdus suusta pääsee. Olen aloittanut kirjoittamaan monta kertaa tarinaani, mutta todennut, että saisin varmaan niin monta syytettä kunnianloukkauksesta, ettei teksti ole ehkä ihan julkaisukelpoista. Toisaalta, en halua myöskään kirjoittaa jotain, missä ei kuulu se, että tiedän, mistä kirjoitan. Odotan, että ääneni vahvistuu ja uskallan antaa sen kuulua.


Nyt ymmärrän, että sitä hyväksyntää, mitä olen hakenut ulkopuoleltani, olen kaivannut itseltäni. Kysymykset rakastatko, hyväksytkö ja huomaatko ovatkin olleet koko ajan kohdistettuna itselleni, mutta olen epätoivoisesti etsinyt vastausta muualta. Rakastanko itseäni, hyväksynkö ja huomaanko itseni sellaisena kuin olen?

Kaikenlainen ripustautumiseni menestymiseen, parisuhteisiin ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu tyhjältä juuri siitä syystä, että ymmärrän olleeni eksyksissä. Sen sijaan, että nyt etsisin koko ajan lisää, mietin, että miten voisin tehdä asiat yksinkertaisesti kasaamatta itselleni lisää kuormaa. Sen sijaan, että katsoisin koko ajan ulkopuolelleni, pyrin kääntämään katseeni useammin itseeni ja kuuntelemaan, mitä sydämeni haluaa minun huomaavan.

Tervetuloa – Blogin oma Facebook-sivu on avattu!

Blogi ei ole mitään ilman lukijoita. Tai ehkä se on silloin vain kasa tyhjänä kumisevia sanoja. Toivon ihmisten löytävän Elämän kauniit hetket -blogin ja saavan siitä myös inspiraatiota omaan elämäänsä. Blogin Facebook-sivun tarkoituksena on toimia kanavana jakaa inspiraatiota blogitekstejä laajemmin ja nostankin sivulle välillä jotain minua koskettaneita artikkeleja, mietelauseita ja kuvia. Silloin tällöin jaan ryhmässä myös videomateriaalia, jota ei ainakaan toistaiseksi julkaista muualla kuin blogin sosiaalisessa mediassa.

mahtavaa

Toivon, että ajan kanssa Facebook-sivu rohkaisee ihmisiä jakamaan myös omia elämän kauniita hetkiä muiden seuraajien kanssa. Meillä jokaisella on upeat yksilölliset tarinamme ja ne ansaitsevat tulla kuulluiksi. Älä siis epäröi kertoa muillekin, jos olet kohdannut elämässäsi jotain sinua koskettavaa.

Tule tykkäämään sivusta, keskustelemaan ja seuraamaan, mitä mieleeni milloinkin juolahtaa. Voit etsiä sivun Facebookista nimellä Elämän kauniit hetket tai pääset suoraan sivulle klikkailemalla TÄSTÄ.

Elämän kauniit hetket löytyy myös Instagramista käyttäjänimellä @maijakaipiainen. Tule seurailemaan sinnekin. Instassa jaan tunnelmia elämästäni kuvin ja sanoin.

Miksi sinä et jaksanut elää?

Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tyhjyyttä ja surua, mitä sisälläni kannan. Olen menettänyt kaksi tärkeää ihmistä itsemurhan vuoksi. Heidän tekonsa ovat jättäneet elämääni aukon, jota ei voi mitenkään paikata. Heidän päätöksensä on musertanut surun alle kymmeniä ellei jopa satoja ihmisiä. Heidän päätöksensä päättää elämänsä on varmasti vaikuttanut laajemmalle kuin he ikinä osasivat kuvitella. He ovat olleet ihmisille tärkeämpiä ja rakkaampia, kuin he ikinä ymmärsivät. He olivat myös tärkeämpiä ja rakkaampia kuin mitä ikinä osasin heille osoittaa.

cropped-a-drop-on-a-feather_00442482.jpg

Läheisen itsemurha herättää valtavasti kysymyksiä. Olen valvonut useina öinä miettien, miten paha olo on täytynyt olla, että on päätynyt näin lopulliseen ratkaisuun. Olen pohtinut, että olisinko voinut tehdä jotain toisin, että tapahtunut olisi voitu estää. Olen muistellut yhteisiä aikoja, rakkaita muistoja ja miettinyt, missä kohtaa asiat lähtivät kääntymään liian raskaiden vaikeuksien puolelle. Ymmärrän, ettei näissä tapauksissa ollut mitään yhtä yksittäistä syytä, vaan elämän tasapaino oli järkkynyt eri vaiheissa eri syistä. En tule todennäköisesti koskaan saamaan lopullista vastausta siihen, miksi läheiseni ei jaksanut elää.

Eräs ihminen sanoi kauniisti, että jotkut sielut ovat vain niin herkkiä, etteivät he jaksa tätä nykyistä elämänmenoa. Sama henkilö kutsui taivasikäväksi sitä pienen hetken kestävää ymmärryksen tunnetta, jota saatan välillä kokea keskellä pahimpia tuskiani. Saatan hetken ajatella ymmärtäväni toisen päätöstä ulospääsynä maailmantuskasta.

Kun kirjoitan tätä, itken. Sanat eivät tunnu asettuvan kuten haluaisin, mutta se ei ole ihmekään. Ne eivät asetu tämän aiheen ympärillä muutenkaan. Sanat eivät vaan tunnu riittävän kuvaamaan niitä kaikkia kokemuksia ja tuntemuksia, joita nämä kahden rakkaan itsemurhat ovat saaneet aikaan. Kirjoitan tämän, koska koen, että apua tarvitsevat sekä itsemurhaa harkitsevat ja yrittäneet sekä ne ihmiset, joita on koskettanut jonkun itsemurha. En koe osaavani auttaa, mutta ehkä joku ajatus voi tuoda jollekin lohtua ja toivoa.

Maanantaina 10.9.2018 vietetään maailman itsemurhien ehkäisyn päivää. Toivon, että välität itsestäsi ja haet apua. Toivon, että välität läheisestäsi ja olet läsnä. Jos olet jo menettänyt jonkun sinulle tärkeän, toivon sinulle voimia hakea apua myös silloin.

Apua tarjoaa mm. terveyskeskukset, seurakunnat ja järjestöt. Hae apua, se ei ole välttämättä helppoa, mutta kannattaa. Itse sain apua jälkimmäisen itsemurhan jälkeen Kriisikeskuksen palveluista. Suomen mielenterveysseura tarjoaa monenlaisia matalankynnyksen palveluja. http://www.mielenterveysseura.fi

Läheisen itsemurhan kokeneille tarjoaa palveluja Surunauha ry. http://www.surunauha.fi

Suru on kuin valtameri

Minua on kohdannut elämässäni suuri suru. Yhtäkkiä elämän täytti syvät huokaukset, tummat ajatukset ja valtavat kyyneleet. Suru on tuntunut olevan suurempi kuin valtameri. Tiedän, että vastarannalla olisi helpompi olla, mutta olen ollut neuvoton siinä, miten pääsisin surun yli.

Ihmisen mieli on ihmeellinen ja kriisin kohdatessa, se alkaa etsimään keinoja selviytyä. Kriisin vaiheet suojelevat mieltä, mutta on yksilöllistä, kuinka toimimme noiden vaiheiden keskellä. Tilanteestamme ja totutuista toimintatavoista riippuen turvaudumme hyvin erityyppisiin toimintamalleihin, joista osa on meille hyödyllisempiä kuin toiset.

surun kohtaaminen

Joskus kriisissa saatamme toimia myös hyvinvointiamme murentaen ja sekin on täysin ymmärrettävää. Toivottomuuden keskellä voi olla vaikea löytää voimavaroja kovin rakentavaan toimintaan. Kriisi voi olla onneksi myös mahdollisuus oppia tuntemaan itseään ja sen myötä voi avautua mahdollisuus toimia toisin.

Oman suruni keskellä olen opetellut siihen, että minun tehtäväni on huolehtia ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani. Tähän opetteluun on kuulunut se, että olen tietoisesti avannut itseäni lohdutukselle, jota ympäriltäni saan. Avautuminen on myös sitä, että uskallan myöntää itselleni rikkinäisyyteni ja surun. Lohdun vastaanottaminen vaatii sen, että myönnän haavan olemassaolon ja uskallan antaa kivun tulla näkyviin.

Aiemmin selviytymiskeinoni kriiseissä on ollut peittää omat syvimmät tunteeni ja tarpeeni muista huolehtimisen ja täyteen ahdetun kalenterin alle. Nyt olen tietoisesti antanut itselleni luvan huomata ensin omat tunteeni, vastata omiin tarpeisiini ja sitten, jos voimia on, jakaa olkapäätäni muillekin.

sunrise-1016356_640

Eteeni ilmestyneen surun valtameren keskelle on avautumiseni myötä ilmestynyt hengähdyssatamia, joissa voin kiitollisena levätä. Kiitos kuuluu ennen kaikkea perheelleni, jonka parissa olen saanut olla oma itseni suruni kanssa. Olen kiitollinen myös ystävistäni, jotka ovat olleet linjojen päässä viestien ja puheluiden saavutettavissa. Tuntikausien keskustelut ovat auttaneet jäsentämään tunteita, tapahtunutta ja luoneet näkyjä tulevaan. Kiitos ystäville myös ymmärryksestä siihen, että olen tarvinnut aikaa olla hiljaa.

Kiitos myös auttajille ja hoitajille, joiden kanssa olen saanut käsitellä mielen ja kehon kipuja. Kiitos kysymyksestä, että voinko luottaa kenenkään kestävän suruani ja kiitos katseesta, että tässä olen täysin hyväksytty itsenäni. Kiitos parantavasta kosketuksesta ja kiitos valtavasta voimasta, jota olen hoitojen välityksellä saanut kokea. Kiitos itselleni, että olen mahdollistanut tämän kaiken. Kaikille muillekin surevilla haluan sanoa: pyydä lohtua, antaudu lohdutukselle, anna lohdun tulla luoksesi. Rakasta itseäsi. Toivon sinulle voimia surussasi.