Avainsana: omat rajat

Yksin vai yksinäinen? Kysymyksiä yksinäisyydestä

Oletko koskaan tuntenut itsesi yksinäiseksi, vaikka et olisi yksin? Mistä johtuu, että koemme yksinäisyyttä, vaikka olisimme toisten seurassa? Miten parisuhteessa voi olla yksinäinen?

Eteeni tuli teksti: ”Jos rakkaus muuttuu yksinäiseksi, on aika päästää irti.” Jäin miettimään yksinäisyyden kokemuksia ihmissuhteissani, niin pari- kuin ystävyyssuhteissakin. Tunnistan muistoistani helposti tunteen, että olen yksinäinen, vaikka lähelläni olisi toinen ihminen. Muistan kokeneeni huonoa omaatuntoa ja huolta siitä, että koen olevani yksinäinen seurassa. Erityisen vaikea noita tunteita on ollut hyväksyä parisuhteessa. Tuolloin mielessä on pyörinyt ajatukset, että enkö välitäkään toisesta tarpeeksi tai mikä tässä suhteessa on pilalla, kun olen yksinäinen. Helposti on myös ajatellut, että kun tuo toinen huomioisi minut paremmin, en olisi yksinäinen. Tuo yksinäisyyden kokemus on kuitenkin ollut minun tunteeni, joten jokin minussa on synnyttänyt tuon kokemuksen. Mistä tuossa kokemuksessa on kysymys?

Pohdinnoissani pysähdyin myös hetkiin, joissa asun itsekseni elämäntilanteessa, jossa ei ole parisuhdetta. Sama yksinäisyys on tunnistettavissa myös niistä hetkistä. Tällöin yksinäisyys tuntuu jotenkin ymmärrettävämmältä ja jotenkin jopa siedettävämmältä, sillä yksinäisyys toisen seurassa tuntuu minusta lohduttomalta. Ollessani yksin ja yksinäinen voin ikäänkuin kääriytyä itseeni, mutta minun ei tarvitse yrittää löytää yhteyttä siihen toiseen, joka voi tuntua olevan valovuosien päässä. Pääsen helpommalla, kun yhteyttä kokeakseni minun ei tarvitse yrittää muuntautua sellaiseksi kuin se toinen mahdollisesti odottaa minun olevan. Olen mieluummin yksin (yksinäinen), kuin (yksinäinen) kameleontti jonkun toisen seurassa.

Mistä on kyse silloin, kun koen yksinäisyyttä? Koska voin tuntea yksinäisyyttä myös parisuhteessa ja ystävien seurassa, ei lääke tunnu olevan muiden seuraan hakeutuminen. Toisten seurassa ollessa yksinäisyyden hetkissä tulee tunne yhteydettömyydestä: Tuo toinen ei halua tai pysty yhteyteen kanssani, emme ymmärrä toisiamme. Yksikseen ollessa voi tuntea, että ei ole olemassa ketään, joka haluaa olla yhteydessä kanssani. Yhteydettömyys, irrallisuus, yksin omien kokemustensa kanssa jääminen ovat tuntemuksia, joita liitän yksinäisyyden kokemukseen. Tutkimusten mukaan yksinäisyys aiheuttaa aivoissa hälytystilan, jonka myötä ihminen saattaa tulkita sosiaalisissa tilanteissa vääristyneesti ja kielteisiksi positiivisiakin signaaleja, joita saa muilta ihmisiltä. Yksinäinen saattaa sivuuttaa kohteliaisuudet tai loukkaantua herkemmin. Yksinäisyys tuntuu siis aiheuttavan yhteydettömyyden tunteen myötä aivoissa stressireaktion.

Jos tunnen yhteydettömyyttä, keneen yhteys on itse asiassa katkennut? Kuten aiemmin totesin, ei muiden seura tunnu olevan automaattisesti ratkaisu. Vai olenko ollut väärien ihmisten seurassa? Olisi helppo tyytyä ajattelemaan, että syy on itseni ulkopuolella ja muissa ihmisissä, mutta se ei täysin selittäisi sitä, miksi olen kokenut yhteydettömyyttä myös yksin. Jos ympäriltä karsii kaikki muut ihmiset, jää yksin oman yhteydettömyyden kanssa. Onko siis niin, että en ole yhteydessä itseeni? Johtuuko yksinäisyyden tunteeni siitä, etten ole yhdessä itseni kanssa?

Nyt tullaankin mielenkiintoiselle maaperälle. Itsen kanssa yhteydessä oleminen ei ole helppoa, jos itsen kuuntelemiselle ei ole tarpeeksi aikaa. Voi olla myös vaikea olla rohkeasti sitä mitä on ja elää omien tarpeidensa suuntaisesti. Edellä kuvaamani toisten seurassa kameleontin tapaan muuntautuminen on ollut ainakin itselleni hyvin tuttua läpi elämän. Omat olotilat ja tarpeet ovat jääneet nopeasti sivuun, kun olen asettanut muut itseni edelle. Tällä tavalla eläen, tulee lopulta todella yksinäinen olo. Kun muiden tarpeet on edellä, ei omia tarpeitaan enää edes tunnista. Outo valju tunne vaivaa, vaikka vierellä olisi maailman ihanin ihminen. Yksinäisyys oman kumppanin kainalossa herättää todella ristiriitaisia tunteita. Itse asiassa se paha olo on ajanut minut monia kertoja pois tärkeimmän ihmisen läheltä.

Omaan itseen yhteyden vahvistaminen vaatii tiedostamista. Itseäni on auttanut eteenpäin kysymykset. Miltä minusta tuntuu juuri nyt? Mitä minä haluan tässä tilanteessa? Mitä minä tarvitsen voidakseni hyvin juuri nyt? Aiemmin toivoin näihinkin vastausta ja helpotusta muilta ihmisiltä, mutta olen alkanut ymmärtää, että on tärkeää, että löydän avun itsestäni. Löydän itseltäni avaimet omaan hyvinvointiini ja tarpeitteni täyttämiseksi. Tämän olen tiennyt teoriassa jo pitkään, mutta oma kokemukseni ja aito ymmärrys on vahvistunut vasta viime vuosien aikana.

Kun olen alkanut ymmärtämään oman vastuuni, olen oppinut toimimaan uudella tavalla myös ihmissuhteissani. Huolehdin, että tapaan ystäviäni pääasiassa hetkissä, jolloin en ole rasittunut esimerkiksi pitkästä opiskelupäivästä. Olen myös oppinut itsestäni, että pystyäkseni keskustelemaan asioista syvemmällä tasolla, tarvitsen tapaamiselle tarpeeksi aikaa, jotta pystyn rentoutumaan ja henkisesti avautumaan. Tämä on johtanut siihen, että olen pyrkinyt mahdollistamaan myös tarpeeksi pitkät tapaamiset. Turvaan voimavarojani ja järjestän aikaa aidon yhteyden syntymiselle eli yksinäisyyden torjumiselle.

Alussa esittämässäni sitaatissa puhuttiin rakkauden muuttumisesta yksinäiseksi ja ehdotettiin irtipäästämistä ratkaisuksi, jolla ehkä viitataan toisesta ihmisestä irtautumiseen. Yhteyden syntyminen toisen ihmisen kanssa ei tietenkään ole vain itsestä kiinni. Voin olla itseni kanssa yhteydessä ja tuoda omaa itseäni avoimesti esille, mutta toinen pysyy edelleen tavoittamattomissa. Tuo tunne voi syntyä esimerkiksi siitä, että toinen tyrmää ajatukseni, on poissaoleva tai ei kerro itsestään juuri mitään. Onko tällöin aina tarve päästää irti ihmisestä? Voisiko irtipäästämisessä olla kyse myös siitä, että irroittautuu niistä odotuksista, joita toiseen lataa? Koen, että myös epärealistiset odotukset kasvattavat yhteydettömyyttä. Kun päästän irti paineista ja odotuksista, joita tähän ihmissuhteeseen luon, voin kokea aidommin sen mitä todella on. Jos muutan odotukset arvostukseksi, miten tilanne muuttuu? Voinko olla aidommin oma itseni, muuttumatta kameleontiksi?

Tunnistan kuitenkin yksinäisyyttä enemmän hetkiä, joissa olen yksin, mutta en yksinäinen. Nautin yksinolon mukanaan tuomista mahdollisuuksista. Voin valita, milloin päästän lähelleni muita ja milloin olen yhteydessä muihin ihmisiin. Uppoudun mielelläni omiin puuhiini ja nautin elämästäni jotenkin vapautuneemmin kuin koskaan muiden seurassa. Mielestäni jokaisen pitäisi osata olla myös yksin, että saa olla oma itsensä omine kommervenkkeineen. Yksinolo ja erityisesti oleminen omien ajatusten seurassa voi tuntua pelottavalta ja usein me täytetään elämä äänillä ja virikkeillä, vaikka oltaisiin itsekseenkin. Nettisurffailu, telkkari, viestit, puhelut, harrastukset, syöminen… Itse olen tunnistanut, että minulle tulee herkästi nälkä, jos minulla on liian tylsää tai koen olevani liian yksin. Tartun herkemmin myös someen, jos oloni on syystä tai toisesta levoton – eikä se selailu tietenkään oloa helpota. Yksinolo avaa sosiaalisia tilanteita paremmin mahdollisuuden kuulla sen, mitä sisällä todella tapahtuu.

Asuttuani pitkään toisen ihmisen kanssa ja muutettuani sitten omaan kotiin, olen kohdannut yksinolon ja yksinäisyyden tunteita uudella tavalla. Olen oppinut itsestäni uutta. Olen huomannut nauttivani yksinolosta todella paljon ja haaveilen tekeväni monia asioita elämässäni yksin. Tämä on uutta, koska olen aina luullut olevani todella sosiaalinen. Monet ihmiset tuntuvat olevan yksinäisiä, vaikka heillä olisi paljon ystäviä ja perhettä ympärillään. Luulen, että tilanne on monella sama kuin se on ollut minullakin: ei osata tai uskalleta ottaa tilaa olla itsekseen, ei olla yhteydessä omaan sisimpään ja sen jälkeen yhteys on vaikeaa muidenkaan kanssa. Nykypäivän elämänmeno tuntuu vaativan sosiaalisesti aktiivista elämää ja ainakin itselleni sosiaalinen työ ja sosiaalinen vapaa-aika ovat osoittautuneet haastavaksi yhtälöksi. Mikä on sinun tilanteesi? Tarvitsetko enemmän yksinoloa?

Naisen ja miehen voima

Uskotko, että voimasi on sinussa koko ajan läsnä? Annatko voiman muille vai käytätkö sitä itse? Sisäinen voimasi on lähde sisäiseen turvallisuuteen ja aitoon rakkauteen.

Oman äänen löytäminen vaatii antautumista

Omannäköinen elämä. Minä luulin pitkään, vuosia, että elän tai vähintäänkin kuljen kohti omannäköistä elämää. Voi sitä unelmien määrää ja tunteja kiiltokuvien kiillottamiseksi. Olen kirjoittanut elämäni aikana varmasti satoja listoja siitä, miten laihdutan, saan tehtyä tekemättömiä hommia, miten siivoan, miten parisuhde pelastuu, miten muutun paremmaksi ihmiseksi ja viime vuosina, miten saan bisnekset kukoistamaan. Aina jotain paremmin. Silti sydäntä on kalvanut tyhjä tunne. Pelko, että entä jos en onnistu tai ehkä vielä syvemmällä pelko, että entä jos se onni ei tulekaan saavutettuani tavoitteet.

Olen todennut, että iso osa noista tavoitteista on tullut asetettua, koska olen ajatellut, että ne saavutettuani olen jollain tapaa hyväksytympi. En ole tuota ajatusta tiedostanut kovinkaan usein, mutta näen nyt selvemmin, että suuri osa suorittamisestani on ollut hyväksynnän hakemista. Huomaathan miten hyvä, taitava, kaunis ja tärkeä olen? Hyväksythän minut, rakastathan minua? Miten tyhjäksi on olo jäänyt, kun onni ei ole tullutkaan loistavilla kouluarvosanoilla, töissä itseään uuvuttamalla tai parisuhteessa riippumalla.

Muiden loputon auttaminen ei tehnytkään minusta korvaamatonta tai sen autuaampaa. Miten tyhjä olo onkaan kaikkien suoritettujen vuosien jälkeen: Tässä olen tällaisena, vaikka miten olen pyristellyt ja pyrkinyt muuhun. Jos peilaan menneisyyden haaveisiini, näyttää elämäni tällä hetkellä lähes täydellisesti epäonnistuneelta, mutta jostain syystä tämä tyhjyys ei tunnukaan siltä.

Suorittaminen on tarkoittanut aina jotain lisää. Vaikka elämä on heittänyt välillä ihan sananmukaisesti turvalleen, niin olen pompannut nopeasti ylös, ettei kukaan vain huomaisi, että nyt sattui ja pahasti. Ne muutamat kerrat, kun olen joutunut nöyrtymään voimieni uupuessa ovat olleet opettavaisia, mutta eivät riittäviä muuttamaan pinttyneitä toimintatapoja. Koskaan ei ole todella ollut aikaa parantaa haavojaan, toipua ja aidosti ymmärtää, minkä kaiken täytyy muuttua, että pysyn ehjänä ja voin kokea eläväni kuten sydämessäni koen oikeaksi.

Viime syksynä vaelsin väsyneenä ja kiukkuisena tunturissa. Yritin päivästä toiseen pysyä toisen vauhdissa ja samalla polulla ja täysin kykenemättömänä näkemään maisemia, vaihtoehtoisia reittejä tai sitä, että voin itse määritellä tahtini. Suoritin, yritin olla hyvä ja hyväksyttävä. Eräänä iltana istuessani nuotiolla romahdin. Ylitseni vyöryi vuosien aikana kertynyttä tuskaa, mielessä velloi elämän varrelta tapahtumia ja tuntui, että jokin muuri murtui. En enää yksinkertaisesta jaksanut pitää yllä kulissia, että jaksan ihan mitä vain. Nuo ärsyttävät askeleet tunturissa auttoivat minua murenemaan, myöntämään sen, että nyt olen vihdoinkin tullut sen eteen, etten pysty enempään.

Tuosta muutaman viikon päästä lopetin yritystoimintani ja pitkin syksyä vähensin muitakin velvotteita. Opiskelujen suhteen olen tehnyt vain sen, mikä on ollut täysin välttämätöntä. Olen viettänyt todella paljon aikaa itsekseni, välillä ilman somea ja puhelinta. Itselleni on ollut täysin uutta viettää päiväkausia itsekseni näkemättä ketään ja se on tuntunut todella hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en yritä suorittaa enempää, vaikka välillä tuleekin olo, etten ole tarpeeksi juuri näin.

Olen alkanut löytää voimaani ja ääntäni. Olen pystynyt asettamaan rajoja tilanteissa, joissa olisin ennen taipunut muiden tahtoon tai hiljaisesti myöntynyt huonoon kohteluun. Sen vaellusreissun jälkeen olen käynyt valtavasti läpi menneitä tilanteita, joissa en ole osannut pitää rajojani, joissa olen pahoittanut mieleni ja vahingoittanut itseäni. Olen purkanut padonneita tunteitani ja tutustunut siihen valtavaan kuormaan, joka alkoi siellä nuotiolla purkautumaan. Sitä lastia tuntuu riittävän, mutta nyt tiedän osaavani ja uskaltavani päästää siitä irti, pala palalta.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten oikein täysin tiedä kuka olen, missä rajani menevät tai millainen ääneni on. Tiedän, että todellisuudessa rajani ovat varmasti nyt selkeämmät kuin koskaan aiemmin. Tunnen myös, että aito ääneni on muodostumassa. Ehkä tällainen olo on pojalla, jolla on äänenmurros. Ei oikein uskalla vielä sanoa mitään, kun ei tiedä, millainen kiljahdus suusta pääsee. Olen aloittanut kirjoittamaan monta kertaa tarinaani, mutta todennut, että saisin varmaan niin monta syytettä kunnianloukkauksesta, ettei teksti ole ehkä ihan julkaisukelpoista. Toisaalta, en halua myöskään kirjoittaa jotain, missä ei kuulu se, että tiedän, mistä kirjoitan. Odotan, että ääneni vahvistuu ja uskallan antaa sen kuulua.


Nyt ymmärrän, että sitä hyväksyntää, mitä olen hakenut ulkopuoleltani, olen kaivannut itseltäni. Kysymykset rakastatko, hyväksytkö ja huomaatko ovatkin olleet koko ajan kohdistettuna itselleni, mutta olen epätoivoisesti etsinyt vastausta muualta. Rakastanko itseäni, hyväksynkö ja huomaanko itseni sellaisena kuin olen?

Kaikenlainen ripustautumiseni menestymiseen, parisuhteisiin ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu tyhjältä juuri siitä syystä, että ymmärrän olleeni eksyksissä. Sen sijaan, että nyt etsisin koko ajan lisää, mietin, että miten voisin tehdä asiat yksinkertaisesti kasaamatta itselleni lisää kuormaa. Sen sijaan, että katsoisin koko ajan ulkopuolelleni, pyrin kääntämään katseeni useammin itseeni ja kuuntelemaan, mitä sydämeni haluaa minun huomaavan.