Avainsana: sydämen ääni

Mikä on elämässä tärkeää?

Olen kevään ajan pistänyt elämääni pakettiin. Olen valmistautunut luopumaan asunnostani ja vuokraamaan sen eteenpäin neljän kuukauden ajaksi, ollessani itse työharjoittelussa ulkomailla. Opiskelen matkailualaa ja vietän kesän 2019 Azoreilla keskellä Atlanttia.

Tavaroiden pakkaaminen, reissun järjestely ja muu elämä näiden ympärillä on saanut miettimään, että mikä on elämässä todella tärkeää. Omien tavaroiden läpikäyminen on avannut silmiä siihen, että mitä todella tarvitsen. On pitänyt päättää, että mitä pakkaan varastoon ja mitä otan mukaani. Olen todennut, etten tarvitse paljoa. Olen viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt aika kovaa inventaaria tavaroissani ja luopunut paljosta. Kevään aikana kuitenkin totesin, että edelleen minulla on kaapeissani ja hyllyissä monenlaista turhaa. Prosessi on vienyt vuosia ja mielenkiinnolla seuraan, millainen tavaramäärä lopulta tuntuu hyvältä.

Reissuun lähdön päivän lähestyessä huomasin myös tietynlaista haikeutta. Aloin kaivata ihmisiä, joita en välttämättä normaalistikaan näe kuukausiin. Järjestin tapaamisia, viestittelin ja soittelin ystävilleni. Yhtäkkiä tuntui hankalalta, etten voikaan nähdä tärkeitä ihmisiäni milloin tahansa. Näin painajaisia, joissa läheisilleni tapahtui jotain ikävää ja en pystynyt auttamaan heitä. Olen antanut itselleni luvan lähteä pois Azoreilta hetkenä minä hyvänsä, mikäli jollakin rakkaalla ihmisellä olisi vakava tilanne ja läsnäoloani tarvittaisiin. Tämän ajatuksen salliminen helpotti oloani. On ollut mielenkiintoista seurata, millaisia tunteita ja pelkoja on noussut pintaan. Olen huomannut, että läheisten merkitys on tietyllä tavalla jopa entisestään korostunut ja toivon, etten sitä arvoa enää unohda elämäni varrella.

Elämän turvaverkot

Kiinnitymme toisiin ihmisiin ja myös tavaroihin luoden itsellemme turvaverkkoa. Haluamme ankkuroitua ja juurtua johonkin. Olen aiemmin tarrannut ja hakenut turvaani toisista ihmisistä, erityisesti parisuhteesta. Nyt pidän tärkeänä, että koen turvaa ollessani itsekseni, omassa voimassani. Tällä hetkellä koen pystyväni seisomaan selkä suorassa, omilla jaloillani niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kun tunnistaa oman voimansa ja sen rajat, osaa toimia niiden mukaisesti. Tein keväällä päätöksen jälleenvuokrata asuntoni ja turvata sen, että Suomeen palatessani minulla on paikka jonne palata. Koin tärkeäksi, että voin palata tuttuun paikkaan, omaan kotikaupunkiin. Vuokrauspäätös antoi minulle rohkeutta lähteä kauas kotikonnuista ja ponnistaa elämäni pisimmälle ulkomaanmatkalle.

Elämä osaa kuitenkin yllättää. Olin juuri saanut pakattua tavarani varastoon ja muutaman päivän ajan saanut hengähtää ennen lähtöäni Azoreille, kun sain vuokralaiseltani ilmoituksen, että vuokra-asunnossani on ilmeisesti hometta. Tein pikaisesti päätöksen luopua asunnosta ja yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa olen lähdössä kuukausiksi tuhansien kilometrien päähän kotimaastani ja kaikki Suomeen jäävä omaisuuteni siirtyy varastoon. Alkoi muuttorumba, joka saatiin loppuun vasta minun oltua jo viikon Azoreilla. Tällä hetkellä ei ole tietoa, onko minulla Suomeen palatessani mitään kotia vai asunko väliaikaisesti tuttavien nurkissa.

Minulla on toki Suomessa työpaikka, mutta koska avoimesti etsin töitä matkailualalta, olen tilanteessa, jossa minua ei pidättele mikään muu kuin minä itse. Vaikka olin kevään aikana jo miettinyt paljon, mikä on todella tärkeää, kysymys on seurannut minua mukanani Azoreille. Mitä ihan todella haluan elämältäni? Missä haluan elää ja asua? Millaisiin asioihin, ihmisiin ja paikkoihin haluan juurtua? Mikä on minulle tärkeää?

Vapaa kuin taivaan lintu

Tiedän, että monet haaveilevat elämäntilanteesta, jossa olen. Olen vapaa menemään ja tulemaan miten haluan, voin täysin vapaasti päättää, minne päin maailmaa suuntaan. Minua ei pidättele perhe, ei asuntolaina eikä oikeastaan mikään muukaan. Jo viime talvena pohdin vapauden tunnetta, koska tajusin, että vaikka ulkoiset olosuhteet mahdollistavat minkälaisia päätöksiä tahansa, en silti kokenut olevani vapaa. Oli tärkeä ymmärtää, että vapaus ei synny olosuhteista, vaan mielentilasta.

Tajusin, että niin pitkään, kun olen kiinnittyneenä pelkoihini ja toimin niiden “vallassa”, en tunne itseäni vapaaksi. Jos nyt tarrautuisin pelkoon asunnottomuudesta, olisin jumissa ajatuksissani ja kiertäisin pelon kehää. Olen kuitenkin pystynyt näkemään, että tämä yllättävä tapaus on jälleen askel johonkin, jota en osaa vielä edes kuvitella. Avaan silmäni erilaisille mahdollisuuksille ja tutkin, millaisia tunteita ne minussa herättävät. Vapauden tunne syntyy siitä, kun olen vapaa tekemään valinnan siihen suuntaan, mihin sydän minua ohjaa eikä tarvitse jumittaa pelkojen tarinoissa.

Olen leikitellyt ajatuksella, etten palaisikaan enää pysyvästi Suomeen, vaan muuttaisin jonnekin ulkomaille. Ajatus on tavallaan kiehtova, mutta ei herätä minussa sellaista paloa, että kokisin sitä ajankohtaiseksi ainakaan tässä vaiheessa elämääni. Sydämeni ohjaa minua takaisin Suomeen ja minulla on jo ensi syksyksi suunnitelmia. Minulle vapaus syntyy siitä, että luotan asioiden järjestyvän. En todellakaan ymmärrä montaakaan asiaa elämäni olosuhteista tällä hetkellä, mutta tiedän, että aikanaan minulle selviää, miksi tarvitsin nämä kokemukset. Olen huomannut, että pelot ovat aiemmin synnyttäneet takertumista asioihin ja ihmisiin, mutta nyt annan elämän kuljettaa ja opettelen luottamaan sydänkompassini ohjaukseen.

Vapaus syntyy, ainakin minun kokemukseni mukaan siitä, kun uskaltaa kohdata pelkonsa. Välttämättä se ei tarkoita, että pitäisi tehdä asioita, joita pelkää, vaan edes todeta, että tämä asia elämässä tuntuu pelottavalta. Pelko voi olla hyvin monenlaisten tunteiden takana ja esimerkiksi nyt, kun tunnen Azoreilla ikävää joitakin ihmisiä kohtaan, tiedän pelkääväni, etten tapaa heitä enää koskaan. Olen antanut ikävän tuntua kehossa ja nostaa pintaan ajatukset, jotka tunteen alla lymyilevät. Koen, että oloni vapautuu joka kerta, kun jokin mielen tarina ja siihen liittyvä tunne tulevat nähdyiksi.

Mikä siis on elämässä todella tärkeää? Itselleni se on vapaus elää ja olla juuri se, mitä olen. Tärkeää on vapaus peloista, koska se merkitsee mahdollisuutta rakkaudelle. Toivon ajan Azoreilla antavan minulle sopivaa välimatkaa tarkastella edelleen, että mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä. Mihin haluan elämäni suunnata? Keiden kanssa haluan viettää aikaani?

Oman äänen löytäminen vaatii antautumista

Omannäköinen elämä. Minä luulin pitkään, vuosia, että elän tai vähintäänkin kuljen kohti omannäköistä elämää. Voi sitä unelmien määrää ja tunteja kiiltokuvien kiillottamiseksi. Olen kirjoittanut elämäni aikana varmasti satoja listoja siitä, miten laihdutan, saan tehtyä tekemättömiä hommia, miten siivoan, miten parisuhde pelastuu, miten muutun paremmaksi ihmiseksi ja viime vuosina, miten saan bisnekset kukoistamaan. Aina jotain paremmin. Silti sydäntä on kalvanut tyhjä tunne. Pelko, että entä jos en onnistu tai ehkä vielä syvemmällä pelko, että entä jos se onni ei tulekaan saavutettuani tavoitteet.

Olen todennut, että iso osa noista tavoitteista on tullut asetettua, koska olen ajatellut, että ne saavutettuani olen jollain tapaa hyväksytympi. En ole tuota ajatusta tiedostanut kovinkaan usein, mutta näen nyt selvemmin, että suuri osa suorittamisestani on ollut hyväksynnän hakemista. Huomaathan miten hyvä, taitava, kaunis ja tärkeä olen? Hyväksythän minut, rakastathan minua? Miten tyhjäksi on olo jäänyt, kun onni ei ole tullutkaan loistavilla kouluarvosanoilla, töissä itseään uuvuttamalla tai parisuhteessa riippumalla.

Muiden loputon auttaminen ei tehnytkään minusta korvaamatonta tai sen autuaampaa. Miten tyhjä olo onkaan kaikkien suoritettujen vuosien jälkeen: Tässä olen tällaisena, vaikka miten olen pyristellyt ja pyrkinyt muuhun. Jos peilaan menneisyyden haaveisiini, näyttää elämäni tällä hetkellä lähes täydellisesti epäonnistuneelta, mutta jostain syystä tämä tyhjyys ei tunnukaan siltä.

Suorittaminen on tarkoittanut aina jotain lisää. Vaikka elämä on heittänyt välillä ihan sananmukaisesti turvalleen, niin olen pompannut nopeasti ylös, ettei kukaan vain huomaisi, että nyt sattui ja pahasti. Ne muutamat kerrat, kun olen joutunut nöyrtymään voimieni uupuessa ovat olleet opettavaisia, mutta eivät riittäviä muuttamaan pinttyneitä toimintatapoja. Koskaan ei ole todella ollut aikaa parantaa haavojaan, toipua ja aidosti ymmärtää, minkä kaiken täytyy muuttua, että pysyn ehjänä ja voin kokea eläväni kuten sydämessäni koen oikeaksi.

Viime syksynä vaelsin väsyneenä ja kiukkuisena tunturissa. Yritin päivästä toiseen pysyä toisen vauhdissa ja samalla polulla ja täysin kykenemättömänä näkemään maisemia, vaihtoehtoisia reittejä tai sitä, että voin itse määritellä tahtini. Suoritin, yritin olla hyvä ja hyväksyttävä. Eräänä iltana istuessani nuotiolla romahdin. Ylitseni vyöryi vuosien aikana kertynyttä tuskaa, mielessä velloi elämän varrelta tapahtumia ja tuntui, että jokin muuri murtui. En enää yksinkertaisesta jaksanut pitää yllä kulissia, että jaksan ihan mitä vain. Nuo ärsyttävät askeleet tunturissa auttoivat minua murenemaan, myöntämään sen, että nyt olen vihdoinkin tullut sen eteen, etten pysty enempään.

Tuosta muutaman viikon päästä lopetin yritystoimintani ja pitkin syksyä vähensin muitakin velvotteita. Opiskelujen suhteen olen tehnyt vain sen, mikä on ollut täysin välttämätöntä. Olen viettänyt todella paljon aikaa itsekseni, välillä ilman somea ja puhelinta. Itselleni on ollut täysin uutta viettää päiväkausia itsekseni näkemättä ketään ja se on tuntunut todella hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en yritä suorittaa enempää, vaikka välillä tuleekin olo, etten ole tarpeeksi juuri näin.

Olen alkanut löytää voimaani ja ääntäni. Olen pystynyt asettamaan rajoja tilanteissa, joissa olisin ennen taipunut muiden tahtoon tai hiljaisesti myöntynyt huonoon kohteluun. Sen vaellusreissun jälkeen olen käynyt valtavasti läpi menneitä tilanteita, joissa en ole osannut pitää rajojani, joissa olen pahoittanut mieleni ja vahingoittanut itseäni. Olen purkanut padonneita tunteitani ja tutustunut siihen valtavaan kuormaan, joka alkoi siellä nuotiolla purkautumaan. Sitä lastia tuntuu riittävän, mutta nyt tiedän osaavani ja uskaltavani päästää siitä irti, pala palalta.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten oikein täysin tiedä kuka olen, missä rajani menevät tai millainen ääneni on. Tiedän, että todellisuudessa rajani ovat varmasti nyt selkeämmät kuin koskaan aiemmin. Tunnen myös, että aito ääneni on muodostumassa. Ehkä tällainen olo on pojalla, jolla on äänenmurros. Ei oikein uskalla vielä sanoa mitään, kun ei tiedä, millainen kiljahdus suusta pääsee. Olen aloittanut kirjoittamaan monta kertaa tarinaani, mutta todennut, että saisin varmaan niin monta syytettä kunnianloukkauksesta, ettei teksti ole ehkä ihan julkaisukelpoista. Toisaalta, en halua myöskään kirjoittaa jotain, missä ei kuulu se, että tiedän, mistä kirjoitan. Odotan, että ääneni vahvistuu ja uskallan antaa sen kuulua.


Nyt ymmärrän, että sitä hyväksyntää, mitä olen hakenut ulkopuoleltani, olen kaivannut itseltäni. Kysymykset rakastatko, hyväksytkö ja huomaatko ovatkin olleet koko ajan kohdistettuna itselleni, mutta olen epätoivoisesti etsinyt vastausta muualta. Rakastanko itseäni, hyväksynkö ja huomaanko itseni sellaisena kuin olen?

Kaikenlainen ripustautumiseni menestymiseen, parisuhteisiin ja tavoitteiden saavuttamiseen tuntuu tyhjältä juuri siitä syystä, että ymmärrän olleeni eksyksissä. Sen sijaan, että nyt etsisin koko ajan lisää, mietin, että miten voisin tehdä asiat yksinkertaisesti kasaamatta itselleni lisää kuormaa. Sen sijaan, että katsoisin koko ajan ulkopuolelleni, pyrin kääntämään katseeni useammin itseeni ja kuuntelemaan, mitä sydämeni haluaa minun huomaavan.