Avainsana: tunnetyöskentely

Isättömät miehet

Tunnetko sinä heitä? Oletko itse sellainen? Olen aina ollut suhteessa isättömään mieheen. Aina. Syntymästäni saakka. Ukkini kaatui sodassa mummoni odottaessa isääni syntyväksi. Isättömyyden haava on kohdallani verenperintö, ylisukupolvinen taakka, jonka parantumiselle haluan tarjota mahdollisuuden.

Tämä aihe on nyt jostain syystä seurannut minua ajatuksissani nelisen viikkoa, kipuillen ja ulospääsyä etsien. Olen tarkkaan asetellut sanojani, koska ensimmäistä kertaa kirjoitan näin herkästä aiheesta, mutta näkökulmani ei kuitenkaan ole täysin henkilökohtainen. Toivon pystyväni tekemään tekstini avulla näkyväksi jotain sellaista, joka auttaa pääsemään tasapainoon ja parantumaan, vaikka ensin tekisi kipeääkin. Suomeksi parantuminen antaa ymmärtää, että jonkin pitäisi muuttua paremmaksi – pidän enemmän englanninkielisestä sanasta ’healing’. Koen, että se kuvaa enemmän syvää tervehtymistä. Olemme hyviä ja arvokkaita rikkinäisinäkin, mutta voimme päästä paremmin tasapainoon ja läsnäoloon.

Olet ehkä kuullut näkemyksen, että ihastumme ja tunnemme vetovoimaa vastakkaista sukupuolta olevan vanhempamme kaltaisiin ihmisiin. Tämä isättömyyden teema nousi alunperin esille, kun tajusin, että olen hyvin usein ollut parisuhteessa jollain tapaa isättömän miehen kanssa. Rakastamani miehet ovat olleet isättömiä monista erilaisista syistä ja eri tasoilla. Kaikilla on ollut kasvun vuosina biologinen isä elossa, mutta alkoholismi, vakavat mielenterveysongelmat, perheväkivalta, isän reissutyöt tai etäinen luonne ovat ajaneet pojat selviytymään ja kasvamaan ilman isäänsä.

Luulen, että kaikissa elämäni miehissä on jotain yhteistä, joka on vetänyt minua puoleensa. Tuttua energiaa jo lapsuudesta – omaa kaipaustani isän luo. Vaikka en koe itse kasvaneeni isättömänä, tunnistan itsessäni jotain samaa kuin näissä kovin itsenäisiksi kasvaneissa miehissä. On todella vaikea päästää ketään aidosti lähelleen. Meillä kaikilla on kuitenkin pohjalla biologinen tarve olla yhteydessä toisiimme.

Olen itse ollut parisuhteissani valtavassa ristiriidassa, kun toisaalta olen hakenut kovasti turvaa, mutta en ole sitä saanut tai edes uskaltanut aidosti vastaanottaa. Kun näin ylläolevan kuvan itsestäni ja isästäni, tajusin, että olen lapsesta asti ollut samanlainen. Olen halunnut olla lähellä, nojautunut, mutta silti on ollut jotenkin vaikea olla. Nämä teemat ovat nousseet käsittelyyn ollessani täällä Azoreilla, kaukana kaikesta tutusta. Olen täällä kaivannut turvaa ja ymmärtänyt, että nyt on aika ja mahdollisuus löytää turva vahvasti itsestäni.

Tuen ja turvan puute on ollut nähtävissä ja kuultavissa miesten kokemuksissa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Joillakin on ollut todellisia vaaratilanteita isän käytöksen vuoksi, mutta toisaalta myös määrätietoisen kasvatuksen ja kannustuksen puute on satuttanut ja heikentänyt itseluottamusta. Jos emme lapsena saa turvallista yhteyttä, on sen muodostaminen vaikeaa myös aikuisena. Kun emme uskalla luottaa, jäämme turhan etäälle toisistamme.

”Isä opetti, kuinka päätä suojataan
Kai se aavisti, ettei tule tämäkään poikanen
kolhuitta selviimään
eihän se selvinnyt itsekään
mut meitä se veti perässään
Muistatko kuinka se veti perässään?”

Samaan aikaan, kun poika on kasvanut vailla isäänsä, on äiti joutunut kestämään miehensä ”oikkuja”. Äidit ovat venyneet, kantaneet paljon vastuuta itsekseen ja omien voimavarojensa mukaan yrittäneet olla parisuhteessa mieheen, jonka kanssa vuorovaikutus on ollut kaikkea muuta kuin normaalia. Herkkä poika (ja mahdolliset sisarukset) siinä sivussa on jäänyt liian vähälle huomiolle, joutunut kasvamaan liian yksin ja yrittänyt selvitä vaikeine tunteineen yksin. ”Ei ollut ketään kenelle puhua. Häpesin. Olin yksin. Pelkäsin. Itkin itseni uneen.” Monia hyvin yksinäisiä kasvutarinoita ja pyrkimyksiä tasapainoiseen elämään tuen puutteesta huolimatta.

Parisuhteet nostavat kaiken hyvän rinnalla vaikeimmat kipumme esille ja myös haastavat selviytymiskeinomme. Katson menneitä tilanteita nyt hyvin myötätuntoisesti, vaikka tiedän, etten aina ole osannut olla myötätuntoinen kumppani. Eikä myötätunto tarkoita sitä, että pitäisin kaikkia omia tai toisen toimintatapoja hyväksyttävinä. Ymmärrän kuitenkin, että jokainen on omista lähtökohdistaan ja voimavaroistaan käsin yrittänyt rakastaa ja välittää juuri niin hyvin kuin on siinä tilanteessa osannut. Kun parisuhteessa tulee tiukka paikka eteen, nousee jostain hyvin syvältä ne selviytymiskeinot, joita on nähnyt käytettävän tai joita on itse käyttänyt selviytyäkseen vaikeista tunteista lapsena.

Töihin uppoutuminen, jatkuva suorittaminen, vetäytyminen, alkoholi ja henkinen tai fyysinen väkivalta ovat olleet keinoja, joilla miehet ovat suojanneet itseään. Joskus keinot voivat järjen tasolla tuntua miehistä itsestäänkin toimimattomilta, mutta kun toimii tunteidensa vallassa voi olla vaikea toteuttaa muutosta. Ymmärrän kyllä, kun kipu käy sietämättömäksi tai kun keinot loppuvat, ei aina osaa nähdä omaa toimintaansa ja muuttaa vanhoja kaavojaan. Itsellenikin on helpompi nähdä nyt matkan päästä, että etäinen mies on ollut itselleni hyvä vastinpari, kun olen pohjimmiltani pelännyt aitoa yhteyttä. Olen kyllä epätoivoisestikin yrittänyt löytää yhteyden ja ripustautunut vahingollisilla tavoilla kumppaneihini, mutta niin pitkään, kun tuo yhteys on puuttunut itsestäni, en ole pystynyt siihen kenenkään muun kanssa.

“Vaikka nyt palelee
iskuja satelee, puolustus rakoilee
mut juuret pitää mut pystyssä.
Palelee, iskuja satelee,
niitä vain satelee,
mut juuret pitää mut pystyssä.”

Kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta, ovat mieheni tuntuneet rakastavan isäänsä. Vaikka isäsuhteeseen on liittynyt vuosikymmenten aikana valtava määrä vaikeita tunteita, on isä kuitenkin isä. Ehkä noiden vaikeiden tunteiden kohtaaminen on avain isättömyyden haavan paranemiselle ja omien juurten vahvistumiselle. Kuinka kohdata nyt aikuisena valtava häpeä, jota on yrittänyt painaa alas tai jonka olemassaoloa ei haluaisi edes tunnustaa? Saako omalle isälleen olla vihainen? Miten voi purkaa sen surun, joka isättömyydestä on aiheutunut? Isä ei ole ollut ehkä paikalla, kun elämä on jakanut iskujaan, mutta sen pettymyksen kohtaaminen ja läpikäyminen voi vahvistaa ja tuoda elämään tasapainoa. Nyt on aika olla itse itselleen se vanhempi, jota olisi tarvinnut aikaisemmin.

Voisiko vaikealta tuntuvia tunteita ottaa syleilyynsä ja todeta, että isä on antanut hienon lahjan, kun saan kohdata näin haastavia asioita ja kasvaa ihmisenä? Ikävältä tuntuvat tunteet eivät häviä piilottelemalla tai väistelemällä, ne jäävät kehoon jumiin. Omien tunteiden, reaktioiden, ajatusten ja toimintatapojen tarkastelu, ilman arvostelua, tuo itsen tietoisemmaksi ja tuo myös tähän hetkeen. Muutoksen voi tehdä vain itse, mutta muutos vaatii tiedostamista. Joskus se tarkoittaa kipua kohti kulkemista, kivulle antautumista. Tiedän omasta kokemuksesta, että tunnekivun kohtaaminen voi olla todella pelottavaa ja voi tuntua, että sen alle luhistuu. Kun löytää itsestään tarpeeksi sisäistä turvaa, vaikka toisen ihmisen avulla, uskaltaa pala palalta antaa myös kohdata kipunsa aidosti.

Olen usein kuullut, myös naispuolisilta ystäviltäni, että jos yhteys omaan samaa sukupuolta olevaan vanhempaan on jollain tavalla rikkinäinen, joutuu oman minäkuvan, itseluottamuksen ja jopa sukupuoli-identiteetin eteen tekemään paljon töitä. Kun terve rohkaisu puuttuu kasvun eri vaiheissa, on melko yksinäistä yrittää selvittää millainen todella on. Ympäristö, kaverit, sukulaiset ja yhteiskunta antavat kyllä viestejään, mutta ne eivät välttämättä ole aina kovin rohkaisevia. Helposti kuvittelee, joskus alitajuisestikin, että on helpompi pysyä etäisenä kavereille ja omalle kumppanille, kuin kohdata omia (kohtaamattomuuden) haavojaan. Etäisyys jatkaa kuitenkin samaa kohtaamattomuuden kehää, joka on haavat alunperin aiheuttanut.

Isättömyyttä ja omaa juurettomuuttaan ei pysty historiastaan poistamaan, mutta sen varjoon ei tarvitse kuitenkaan jäädä. Luen parhaillaan kirjaa läsnäolosta ja siinä todetaan hyvin, että mitä enemmän pohdimme menneisyyttämme ja mitä enemmän perustelemme nykyistä toimintaamme menneisyyden varjolla, sitä kauempana olemme läsnäolosta. Luomme menneisyydestä itsellemme ”valeitsen”, joka ei vastaa sitä, mitä todellisuudessa olemme. Reagoimme ja toimimme menneisyyden pohjalta, mutta omista reagointitavoista tietoiseksi tuleminen antaa mahdollisuuden muutokselle. Voiko antaa menneisyyden kuolla ja lopultakin nousta omaksi itseksi isäni käytöksestä huolimatta tai juuri sen avulla?

Lainaukset: Vesterinen yhtyeineen, Kuinka päätä suojataan

Paha olla – Miten päästää irti turhasta tunnekuormasta?

Oletko koskaan huomannut, että sisälläsi lymyilee jokin tunne, mutta et saa sitä sieltä pois? Onko rinnassasi puristanut paha olo, joka on jumittanut siellä pitkiä aikoja? Minulla on ollut tällaisia tunnejumituksia erilaisiin asioihin liittyen. Välillä olen tuntenut fyysistä kipua jossain kohtaa kehoa, joskus vihlaisee sydämestä tai muljahtaa ikävästi vatsanpohjassa. Joskus olotila muuttuu ahdistuneeksi ja levottomaksi ilman selkeää syytä.

Olen opetellut kuuntelemaan kehoani, kiputiloja ja epämääräisiä olotilojani ja usein sieltä on kaivautunut esille jokin tunne, jota en ole osannut tai uskaltanut aiemmin tuntea. Tiedän sen ”kauhun”, että mitä kaikkea sisältä lähteekään nousemaan, kun sille antaa tilaa. Tiedän kuitenkin myös sen keveyden ja selkeyden, joka syntyy siitä, kun saa purettua jotain kehossa pitkään kuljetettua kuormaa. On totta, että yhden jutun selvittyä, herkästi voi tulla ”tilalle” joku toinen vaikealta tuntuva tunne. Uskon, että vähitellen olo muuttuu helpommaksi ja selkeämmäksi, kun annan tunteiden nousta yksi toisensa jälkeen pintaan.

Minua on auttanut tunteiden kohtaamisessa ja tuntemisessa:

  • Pysähtyminen: selällään rauhassa kehon kuulostelu, kehon tuntemusten ”skannaaminen”.
  • Ajatusten salliminen: olen antanut ajatusten soljua, mutta palauttanut keskittymiseni takaisin kehoon kerta toisensa jälkeen. On ollut rentouttavaa, ettei mieltä ole tarvinnut yrittää tyhjentää.
  • Tunteiden salliminen: kun kehosta on alkanut nousta jokin tunne, vaikka pienenä häivähdyksenä tai fyysisenä tuntemuksena, olen keskittänyt huomioni siihen. Ilman arvostelua, ikäänkuin uteliaasti tarkkaillen. Olen antanut pahan olon, pelon, ahdistuksen, kivun tuntua sellaisena kuin se on tuntunut ja antanut myös kehon reagoida siihen haluamallaan tavalla.

Minulla ikävät tunteet purkautuvat kehosta usein itkun avulla. Olen todennut, että olen esimerkiksi vihan tunnetta piilotellut surun alle, joten on ehkä ihan luonnollistakin, että minun täytyy itkemällä purkaa ensin surua pois, että pääsen kiinni siihen, kuinka paljon vihastuttaa. Sinäkin saatat tunnistaa jonkin ikävältä tuntuvan ”suojatunteen”, jonka alta voi myöhemmin paljastua jotain muutakin. Itselleni tuo viha on ollut vaikea tunne tuntea ja tunnistaa, koska se on ollut alitajuisesti niin kielletty tunne.

Tiedän ihmisiä, joille tunteiden salliminen on luontevaa, mutta itselleni se ei ole ollut. Tästä syystä olen ollut elämäni aikana masentunut, ahdistunut sekä henkisesti ja fyysisesti jatkuvassa hälytystilassa. Uskon, että myös ongelmani kilpirauhasessa liittyvät siihen, etten ole pystynyt puhumaan omaa totuuttani, koska en ole tunnistanut omia tunteitani. Tunnistatko sinä fyysistä tai henkistä oireilua, joka voisi liittyä tunteiden tuntemisen vaikeuteen tai tunteiden tukahduttamiseen? Aina yhteyttä ei ole helppo nähdä tai tunnustaa. Laitamme henkisen pahoinvoinnin herkästi ulkoisten olosuhteiden ja vaikean elämäntilanteen syyksi. Lopulta on kuitenkin kyse siitä, että emme pysty tai uskalla tuntea olosuhteiden ja elämäntilanteen herättämiä tunteita. Olon tekee vaikeaksi tunteiden ja tilanteen kieltäminen, ei välttämättä itse tilanne. Hyvä uutinen on, että itseään ja omaa oloaan voi parantaa.

Tunteiden tuntemiseen voi tarvita apua. Olen itse käynyt terapiassa ja tunnetaitovalmennuksessa. Minulla on ollut myös lähelläni muutamia ihmisiä, joiden seurassa olen uskaltanut olla tunteineni juuri sellainen kuin olen. Joskus apu saattaa tarjoutua yllättävältä taholta tai yllättävällä tavalla. Itkuhanat saattavat aueta elokuvaa katsoessa tai joku vastaanotettu viesti voi herättää vihaa, vaikka sisältö ei äkkiseltään siihen antaisi edes syytä. Kehomme ja alitajuinen mielemme kuitenkin reagoi välillä vähän yllättävästikin ja silloin tunteille kannattaa antaa tilaa. Kävin eilen rauhallisella joogatunnilla ja erään liikkeen aikana tunsin venytystä lantiollani. Samalla mieleeni nousi ajatuksia ja tuntemuksia, joiden myötä kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Keho vapautti sallimisen myötä pahaa mieltä ja tunnin jälkeen olo oli todella rentoutunut ja vapautunut.

Tänään sain viestin, jossa lähettäjä kertoi nähneensä kauniin unen veljestäni, joka kuoli kuusi vuotta sitten. Viestin luettuani aloin välittömästi itkemään ja viestittelymme aikana suru nousi voimakkaammin pintaan. Annoin itkun tulla. Olo oli hetken aikaa niin lohduton, että mieleeni tuli ystäväni, jonka puoleen olisin halunnut kääntyä helpottaakseni oloani. Lohduksi riitti kuitenkin itkuni sekä aiemmin kuullut ystäväni sanat surun sallimisesta. Koin syvää kiitollisuutta siitä, että sain tuntea taas palan sitä surua, jonka tunnen välillä kehossani, mutta jota en aina osaa enkä edes uskalla tuntea.

Voimme siis auttaa toisiamme tuntemaan niin ikävältä tuntuvia kuin iloisempiakin tunteita. Lohtu, rakkaus ja ilo voivat muistua mieleen ja tuntua kehossa, vaikka juuri nyt niitä ei ulkopuolelta osoitettaisikaan. Aito myötätunto on juuri sitä, että myötäelämme tunnetta toisen kanssa. Voit osoittaa myötätuntoa itsellesi ja toiselle:

  • Tunteita sanoittamalla: saatat huomata jonkun toisen seurassa, että alat tuntea olosi esimerkiksi surulliseksi tai aistit toisen tunnetilan. Voit auttaa toista jo sillä, että sanot hänelle: Huomaan, että sinua surettaa… tai ei ole ihmekään, että tässä tilanteessa olet surullinen. Se, että teet toisen tunteen ”näkyväksi” auttaa toista tuntemaan ja hyväksymään tunteensa. Tämä toimii myös positiivisissa tunteissa, hyvää oloa voi vahvistaa puhumalla siitä ääneen.
  • Tunteita tuntemalla: kun aistit toisen ihmisen tunnetilan, saatat tuntea kehossasi tuntemuksia ikäänkuin tuo tunne olisi ”sinun”. Anna tuntemusten tuntua ja jos esimerkiksi itkettää, anna itkun tulla. Tuntemalla toisen tunteita hänen kanssaan, olet aidosti myötätuntoinen. Kun annat tunteen tuntua, se ei myöskään jää taakaksi kehoosi.

Koen, että tunteiden tuntemisen oppimisesta on ollut elämässäni todella merkittävää hyötyä. Alunperin ikävien tunteiden hyväksyminen on muodostunut vaikeaksi varmasti osittain opittuna eri ihmissuhteiden kautta. Kun suru, kiukku ja viha eivät ole olleet sallittuja, ne on täytynyt piilotella jonnekin syvälle kehoon. Siitä syystä niiden tunteminenkin on tuntunut pelottavalta ja niitä on pitänyt vältellä mm. mukautumalla tilanteisiin tavoilla, jotka eivät ole olleet itselle hyväksi. Kun tunteiden tunteminen on harjoittelun myötä muuttunut helpommaksi, olen huomannut muun muassa seuraavaa:

  • Jatkuva epämääräinen ahdistus ja pahan olon tunne rinnasta ovat hävinneet.
  • Analysointi ja tunneasioiden vatvominen on vähentynyt todella radikaalisti. Kysyn herkemmin myös toisilta, miltä heistä tuntuu – ei tarvitse arvailla (ja mielessä vatvoa).
  • Koen, että uutta tunnekuormaa syntyy vähän, koska uskallan tuntea tunteet jo tilanteissa tai vähintäänkin muutaman päivän sisällä tapahtuneesta.
  • Uskallan asettaa rajojani selkeämmin, jos huomaan jonkin tilanteen olevan hyvinvoinnilleni haitallinen.
  • Tunnen useammin iloa, onnellisuutta ja vapautuneisuutta.
  • Jaksamiseni on tasaisempaa, kun tunteiden ”pidättelyyn” ei mene enää niin paljon energiaa.
  • Olen muuttunut rohkeammaksi ja optimistisemmaksi tulevaisuuden suhteen.
  • Uskallan puhua tunteistani avoimemmin. Kohtaamiset ihmisten kanssa ovat muuttuneet aidommiksi tämän ansiosta. Koen elämäni täyteläisempänä.

Suosittelen sinua siis miettimään, että miten voit auttaa itseäsi tuntemaan myös niitä tunteita, joita sinun on vaikea hyväksyä tai tuntea. Kun saat pudotettua kuormaa hartioiltasi ja sydämeltäsi, alat voimaan myös fyysisesti paremmin. Itse olen tänään ”itkettänyt” itseäni myös kuuntelemalla musiikkia, joka on auttanut tunteiden purkamisessa. Keinoja on monia, joten tunnustele mitkä sopivat sinulle. Uskalla tuntea!

Tunnetyöskentelyyn haluan lämpimästi suositella myös valmentajani Johanna Remes-Koposen valmennusta ja kursseja. Olen jo yli kahden vuoden ajan purkanut hänen kanssaan mieleni ja sieluni solmuja ja saanut uskomattomia ja yllättäviäkin positiivisia tuloksia aikaan. Viimeisimpänä olen käynyt puolen vuoden Unelmat todeksi -valmennusta ja samaan aikaan osallistuin myös Tietoisuusakatemia -verkkovalmennukseen. Tietoa Johannan palveluista löydät klikkailemalla TÄSTÄ. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan ihan ”vain” tyytyväisen asiakkaan suosittelu. Johannalla on paljon myös ihan ilmaisia videoita ja tekstejä, joihin kannattaa käydä tutustumassa, että saat käsitystä hänen lähestymistavastaan.